"Ken minua vastustaa?" huusi Danville uudestaan.
"Kuunnelkaa!" huusi Lomaque, kohottaen kättänsä. "Ääneti, ja kuunnelkaa!"
Joukossa astuvien ihmisten jalkain töminä alkoi kuulua hänen puhuessaan. Ihmisäänet, jotka hiljaa ja yksiäänisesti hyräilivät marseillaise-laulua, yhdistyi juhlallisesti raskaitten, säännöllisten askelten töminään. Tulisoittojen valo alkoi yhä selvemmin välkkyä punaiselta, himeän tähtitaivaan alla.
"Kuuletteko tuon? Näettekö lähestyviä tulisoittoja?" huusi Lomaque, riemullisesti osoittaen kadulle. "Kunniaa kansallislaululle ja sille miehelle, jonka kädessä on koko Ranskanmaan onni! Hattu päästä, kansalainen Danville! Robespierre kulkee ohitse. Hänen henkivartijajoukkonsa, nuo Tuima-iskuiset, ovat häntä saattamassa tulisoitoilla Jakobini-klubiin! — Ken teitä vastustaisi, niinhän te sanoitte? Teidän herranne ja minun; se mies, jonka nimikirjoitus on tämän käskykirjan alla — se mies, joka kynänpyörähdyksellä voi lähettää meidän molempain päät yhdessä vierimään guillotinin pussiin! Huudanko häntä hänen kulkeissaan talon ohitse? Kerronko hänelle että Päällysmies Danville vastustaa minua vangitsemisen toimittamisessa? Teenkö niin? Teenkö niin?" Ja ylenkatseensa suuruudessa, näytti Lomaque aivan kasvavan ruumiinkoossaankin, työntäessään vangitsemiskäskyn Danvillen silmäin eteen, ja osoittaen allekirjoitusta keppinsä kahvalla.
Rosa katsoi ylös kauhistuksella Lomaquen lausuessa viimeisiä sanojaan — katsoi, ja näki miehensä kavahtavan vangitsemiskäskyn nimikirjoituksen edessä ikäänkuin olisi itse guillotini ilmestynyt hänen eteensä. Hänen veljensä tunsi hänen horjahtavan käsissään ja pelkäsi suuresti miten sisarensa voimat ja mielenmaltti voisi kestää, jos vangitsemisen kauhu ja viivytys tulisi vielä kauemmin hänen mieltään kuohuttamaan.
"Rohkeutta, Rosa; rohkeutta!" sanoi hän. "Sinä olet käyttäinnyt jalosti: sinun ei pidä nyt horjuman. Ei, ei! Ei sanaakaan enää. Ei sanaakaan ennenkuin minä taas kykenen selvään ajattelemaan ja päättämään mikä on parahinta. Rohkeutta, rakas sisareni: henkemme riippuu siitä. Kansalainen", jatkoi hän, kääntyen Lomaqueen, "toimittakaa vaan tehtävänne, — me olemme valmiina".
Raskaitten askelten töminä ulkona kävi yhä kovemmaksi; laulu kuului joka hetki selvemmin; palavien tulisoittojen leimuaminen valaisi taas pimeätä katua. Ottaen syyksi hatun tarjoamisen Trudainelle, astui Lomaque aivan häntä lähelle, ja kääntyen selin Danvilleen, kuiskasi: "en ole unhottanut hää-aattoiltaa enkä penkkiä joen-äyräällä".
Ennenkuin Trudaine ennätti vastata oli hän ottanut Rosan päällysvaatteen ja päähineen erään apumiehensä kädestä ja auttoi häntä niiden päällepanemisessa. Danville, vielä kalpeana ja vapisevana, astui nähdessään näitä lähdön valmistuksia, vaimonsa luokse ja lausui hänelle pari sanaa; vaan hän puhui hiljaa ja lähestyvä astunnan töminä sekä laulun hyrinä estivät kuulemasta hänen sanojaan. Kirous pääsi hänen suustaan ja hillitsemättömässä raivossa löi hän nyrkkinsä hänen vieressä olevaan pöytään.
"Sinetit on pantu jokaiseen kapineesen tässä huoneessa ja makuuhuoneessa", sanoi Magloire, lähestyen Lomaquea, joka nyykytti päätään ja viittauksella käski hänen kutsua ovelle toiset poliisimiehet.
"Valmiina", huusi Magloire, astuen heti esille miehineen ja kohotti ääntään saadakseen sanojaan kuulumaan. "Minne?"