Robespierre ja hänen Tuima-iskuisensa kulkivat juuri huoneen ohitse. Palavien tulisoittojen käry löyhähti akkunan kautta huoneesen; ohitse kulkevien miesten askeleet kopisivat yhä kovemmin vasten maata; Marseillais'en hiljainen hyrinä oli kasvanut selvästi kuuluvaksi lauluksi; Lomaque katsoi hetken vangitsemiskäskyynsä ja vastasi sitten:
"St. Lazare'n vankihuoneesen!"
NELJÄS LUKU.
St. Lazare'n ylimmäinen vanginvartija seisoi vankihuoneen ulko-eteisessä, kaksi päivää Trudainen asunnossa tapahtuneen vangitsemisen jälkeen, poltellen aamupiippuaan. Katsellessaan pihan porttia kohden, näki hän portti-ovea avattavan ja erioikeuksellisen miehen astuvan sisään, jonka hän kohta tunsi Salapoliisinviraston toisen osaston ylipoliisiksi. "Miten, ystäväni Lomaque", huusi vanginvartija, astuen pihalle, "mikä teidät on saattanut tänne tänä aamuna, onko teillä asioita, vai huviksenneko olette tullut?"
"Huvikseni, tällä kertaa, kansalaiseni. Minulla on jouto-aikaa, tunti tahi pari, kävelyyn käyttää. Minä huomasin olevani vankihuoneen läheisyydessä, enkä voinut olla tulematta tänne katsomaan miten minun ystäväni, ylimmäinen vanginvartija, jaksaa". Lomaque puhui ihmetyttävän hilpeästi ja vilkkaasti. Hänen silmiänsä vaivasi erinomainen heikkous ja räpytystauti; vaan hän hymyili kuitenkin mitä iloisimman veitikan näköisenä. Nuo hänen vanhat vihamiehensä, jotka aina epäilivät häntä enimmin silloin kun heikkous enimmin vaivasi hänen silmiään, eivät suinkaan olisi uskoneet sanaakaan siitä ystävällisestä puheesta, jonka hän ikään oli pitänyt, ja olisivat pitäneet varmana asiana että hänen käyntinsä ylimmän vanginvartijan luona oikeastaan tarkoitti muuta salaista asiata.
"Mitenkä minä jaksan?" sanoi vanginvartija, pudistaen päätään. "Liika työn rasitus, ystäväni, — liika työn rasitus. Ei ole joutohetkiä meidän osastossamme. Myös guillotinikin on käynyt liian hidastöiseksi meille!"
"Joko olette lähettäneet vankileipomuksenne tutkittavaksi tänä aamuna?" kysyi Lomaque, aivan huolettoman näköisenä.
"En; ovat juuri lähtemäisillään", vastasi toinen. "Tulkaa heitä katsomaan". Hän puhui aivan niinkuin vangit olisivat olleet joku kokoelma katseltavia kuvia tahi äsken valmistunut vaatepuku. Lomaque nyykäytti päätään, yhä vieläkin kasvoissa tuo onnellinen juhlallisuus. Vanginvartija näytti tietä sisempään etusaliin; ja osoittaen uneliaasti piipunvarrellaan, sanoi hän: "aamuleipomuksemme, kansalaiseni, juuri valmis leivottavaksi".
Muutamassa salin nurkassa oli yhteentungettuina enemmän kuin kolmekymmentä miestä ja vaimoa, kaikensäätyisiä ja -ikäisiä, muutamat tuijottaen ympärilleen epätoivoisen murheen katseella, muutamat nauraen ja leikkiä laskien huolettomasti. Lähellä heitä käveli laiskotellen muuan "Patrioteihin" kuuluva vahtijoukko, poltellen tupakkaa, syljeskellen ja kiroten. Patriotien ja vankien välillä istui vaperalla tuolilla toinen vanginvartija — kyttyräselkäinen mies; mahdottoman isoilla punaisilla viiksillä — suurustaan lopettamassa, ahmien suuria papuja, joita hän veitsellään pisteli vadista ja huuhtoi alas aika kulauksilla viiniputellista. Huolettomasti näytti Lomaque katselevan tuota inhoittavaa näytöstä, vaan muutamissa minuutissa oli hänen tarkat silmänsä tarkastaneet jokaisen vangin kasvoja ja huomanneet Trudainen ja hänen sisarensa seisovan yhdessä joukon takana.
"No, Apollo!" huusi ylimmäinen vanginvartija, puhutellen alempaa virkaveljeänsä lystikkäällä vankihuoneessa käytetyllä haukkumanimellä, "älä kaiken päivää te'e lähtöä tuon roskaleipomuksesi kanssa! Ja kuules nyt, ystäväni: minulla on lupa olla poissa asioillani osastossani iltapäivällä, niin että sinun asiasi tulee olemaan lukea guillotini-luetteloa ja merkitä vankien ovet ennenkuin vaunut tulevat huomen-aamulla. Käytä varovasti putellia, Apollo, tänä päivänä; käytä varovasti putellia, ettei tule hämminkiä kuolemaantuomittujen luettelossa huomenna".