"Minä uudestaan ilmoitan että olen valmis puhumaan", vastasi Trudaine, "Kansalainen Dubois on eräs palvelija. Vaimo Dubois on sen miehen, joka on minut ilmi antanut — päällysmies Danvillen äiti".
Satojen yht'aikaa puhuvien, huudahtavien ja murisevien äänten kohina seurasi tätä vastauksen lausuntoa. Ei sitä miestä koko oikeussalissa, joka olisi voinut pidättää hämmästyksensä osoitusta. Se vaikutti vankeihin, jotka seisoivat lavallaan, se vaikutti itse huutajaan, oikeuden tuomareihinkin, jotka hetki sitä ennen olivat rötköttäneet huolettomina, äänettöminä tuoleissaan. Helinän ollessa viimeinkin taukoamaisillaan, lakkasi se silmänräpäyksessä, kun kuultiin jonkun huutavan tungoksesta presidentin tuolin takana:
"Antakaa tietä! Päällysmies Danville on ruvennut voimaan pahoin!"
Kova kuiske ja toisiaan keskeyttävien äänten sohina seurasi; sitten liike virantoimitus-joukkiossa; sitten eleinen hiljaisuus; sitten ilmestyi äkkiä Danville yksinänsä pöydän eteen. Hänen katseensa, kun hän käänsi kalpeat kasvonsa kuulijoihin, vaienti ja pysähytti heitä, kun juuri olivat aloittamaisillaan uutta hälinää. Jokainen kuroittihe eteenpäin, halukkaana kuulemaan mitä hän sanoisi. Hänen huulensa liikkuivat; vaan niistä lähteviä sanoja eivät muut kuulleet kuin ne, jotka sattuivat istumaan aivan hänen läheisyydessään. Puhuttuansa lähti hän pöydän luota erään poliisimiehen nojassa, joka näytti taluttavan häntä oikeuskunnan yksityistä ovea kohti, ja siis vankien lavaa kohti. Hän seisattui kuitenkin puolitiessä, käänsi äkkiä kasvonsa vangeista pois ja viitaten salin toisella puolella olevaan yleiseen oveen päin, antoi hän taluttaa itseään ulos ulko-ilmaan sitä tietä. Hänen mentyä sanoi presidentti, puhuen osittain Trudainelle ja osittain kuulijakunnalle:
"Kansalais-päällysmies Danville on ruvennut voimaan pahoin kuumuudesta täällä salissa. Hän on lähtenyt (minun tahdostani poliisimiehen huostassa) virkistymään ulko-ilmaan; vakuuttaen minulle tulevansa takaisin ja valaisevansa tätä eriskummallista ja epäluulon-alaista seikkaa, jonka vanki nyt on tuonut ilmi. Jos syytetyllä Trudainella on enempää ilmoitettavaa minulle, niin minä käsken häntä jättämään sen siksi kun kansalainen Danville palajaa. Tämä asia on ensin selville saatava, ennenkuin muita asioita voi ottaa esille. Ettei oikeuden aika kuitenkaan menisi hukkaan, annan minä naisvangille luvan käyttää tätä tilaisuutta, puhuakseen häntä itseään koskevista seikoista, joita hän ehkä tahtoo tuomareille ilmoittaa".
"Saattakaa tuo mies vaikenemaan!" "Viekää hänet ulos oikeussalista!" "Pankaa hänelle suu-kapula!" "Viekää guillotiniin!" Tämmöisiä huutoja kuului kuulijoiden joukosta presidentin vai'ettua. Nämä tarkoittivat kaikki Trudainea, joka oli tehnyt viimeisen epätoivoisen ponnistuksen, saadakseen sisartaan olemaan vaiti, ja joita yrityksiä katsojat olivat huomanneet.
"Jos vanki puhuu vielä sanaakaan sisarelleen, niin viekää hänet pois", sanoi presidentti, kääntyen lavan ympärillä seisoviin vartioihin.
"Hyvä! me saamme viimeinkin kuulla häntä. Vaiti! vaiti!" huusivat naiset, laittautuen mukavasti istumaan penkeilleen, ja valmistautuen töitään taas jatkamaan.
"Rosa Danville, oikeus odottaa saadakseen kuulla teitä", sanoi presidentti, heittäen säärensä ristiin ja nojautuen taaksepäin muhkeasti isossa nojatuolissaan.
Viimeksi kuluneiden viiden minuutin hälinän ja häiriön kestäessä oli Rosa seisonut hetken aikaa samassa asennossa. Tuo omituinen vakava mielen-ilmaus oli yhden ainoan kerran muuttunut hänen kasvoissaan. Kun hänen miehensä astui pöydän viereen ja seisoi siinä yksinänsä kaikkien katseltavana, vapisivat hänen huulensa hiukan, ja hieno punastuksen varjo kulki nopeasti yli hänen kasvojensa. Tuotakaan pientä muutosta ei enää näkynyt — hän oli vaaleampi, hiljaisempi, entisestään enemmän muuttunut kuin koskaan, katsellessaan presidenttiin ja lausuessaan seuraavaa: