"Kuuletteko sen?" sanoi kenraali Trudainelle. "Onko teillä todistuksia, joilla voitte hänen kieltoansa kumota? Jos teillä on, niin tuokaa ne esille heti".
Ennenkuin vastausta voitiin antaa, singahti vierashuoneesta etehiseen vievä ovi äkkiä seljälleen, ja rouva Danville — hajalla hapsin, kasvot kalpeina kauhistuksesta, sopivaiset vastaverraksi hänen poikansa kasvoille — näkyi kynnyksellä, vanha Dubois ja joukko kummastuneita ja kauhistuneita palvelijoita takanaan.
"Jumalan tähden elkää kirjoittako! Jumalan tähden tule pois!" huusi hän. "Minä olen nähnyt sinun vaimosi — aaveena tahi todellisena, en tiedä kumpanako — vaan minä olen nähnyt hänen. Charles! Charles! niin totta kuin Taivas on yllämme, olen minä nähnyt sinun vaimosi".
"Te olette nähneet hänet ilmeisenä ihmisenä, elävänä ja hengittävänä samoin kuin näette hänen veljensä tuossa", sanoi vakava, tyyni ääni palvelijoiden joukosta porraskäytävästä.
"Antakaa sen miehen tulla sisään, olkoon hän kuka tahansa!" huusi kenraali.
Lomaque kulki rouva Danvillen sivuitse kynnyksen yli. Tämä vapisi hänen rientäessä ohitsensa; seurasi häntä sitten, tunkien itseään vasten seinää, muutamia askeleita huoneesen. Hän katsoi ensin poikaansa — sitten Trudaineen — sitten taas poikaansa. Hänen läsnäolossaan oli jotakin, joka sai kaikki vaikenemaan. Äkillinen hiljaisuus valtasi koko seuran — hiljaisuus niin syvä, että kirjastohuoneessa olevien naisten intoinen, säikähtynyt kuiskutus, ja hameiden kova kuhina kuului suljetun oven takaa.
"Charles!" sanoi hän, hiljaa lähestyen; "miksi sinä katsot —?" Hän pysähtyi, ja katseli taas poikaansa tuikeammin kuin ennen, kääntyi sitten äkkiä Trudaineen. "Te katsotte poikaani, herraseni", sanoi hän, "ja minä huomaan halveksimista teidän katseessanne. Millä oikeudella te solvaatte miestä, jonka kiitollinen tunne, äitinsä kiitollisuuden velasta teille, on saattanut häntä panemaan henkensä alttiiksi teidän ja teidän sisarenne pelastukseksi? Millä oikeudella olette pitäneet minun poikani vaimon pelasttuksen guillotinista — pelastuksen, jota huolimatta kaikesta siitä, minkä minä tiedän sitä vastaan, hänen jalot ahkeroimisensa auttoivat — salassa pojaltani? Millä oikeudella, pyydän saada tietää, on teidän konnamainen salaperäisyytenne saattanut meidät semmoiseen asemaan, jossa nyt seisomme tässä tämän talon isännän edessä?"
Trudainen kasvot osoittivat murheen ja säälin tunteita, hänen puhuessaan. Hän astui muutamia askeleita taaksepäin, eikä vastannut mitään. Kenraali katsoi häneen innokkaalla uteliaisuudella; ja päästäen Danvillen kasivarren, näytti aikovan puhua; vaan Lomaque astui esiin samassa, ja nosti kätensä vaatien huomaavaisuutta.
"Luulen lausuvani kansalaisen Trudainen tahdon", sanoi hän kääntyen rouva Danvilleen, "jos neuvon tätä rouvaa vähemmin julkisesti vaatimaan vastausta kysymyksiinsä."
"Kuka te olette, herra, joka otatte huoleksenne neuvoa minua?" muistutti hän ylpeästi. "Minulla ei ole mitään teille sanottavaa, paitse että minä pysyn sanoissani ja tahdon vastausta."