"Kuka on tämä mies?" kysyi kenraali Trudaineltä, osoittaen Lomaquea.
"Mies, johon ei voi luottaa", huusi Danville, puhuen kuuluvasti ensimmäisen kerran, ja heittäen verisen vihan katseen Lomaqueen. "Eräs Robespierren poliisiasiamiehiä."
"Ja tämmöisenä kykenevä vastaamaan kysymyksiin, jotka koskevat Robespierren oikeuden-istuimien toimituksia", huomautti entinen pääpoliisi vanhalla virallisella maltillaan.
"Se on totta!" huusi kenraali; "mies on oikeassa — antakaa hänen puhua."
"Ei sitä voi auttaa", sanoi Lomaque, katsoen Trudaineen; "jättäkää se minun huolekseni — sopivinta on minun puhua. Minä olin läsnä", jatkoi hän kovemmalla äänellä, "kansalaisen Trudainen ja hänen sisarensa tutkinnossa. Ne oli saatettu oikeuden eteen kansalaisen Danvillen ilmiannosta. Olen varma siitä ettei Danville siihen saakka kun miesvangin tunnustus selitti asian, tiennyt mitään sen rikoksen oikeasta laadusta, josta Trudaineä ja hänen sisartaan syytettiin. Kun tuli tunnetuksi että olivat salaa auttaneet tätä rouvaa pakenemaan Ranskasta, ja kun Danvillen oma pää siis oli vaarassa, kuulin minä itse hänen pelastavan päänsä valheellisesti vakuuttamalla tienneensä Trudainen salahankkeesta jo alusta —"
"Tahdotte sanoa", keskeytti kenraali, "että hän julkisesti istuvan oikeuden edessä julisti tieten taiten ilmi antaneensa sen miehen, joka seisoi syytettynä siitä että oli pelastanut hänen äitinsä?"
"Niin sanon", vastasi Lomaque. (Kauhistuksen ja inhon murina kuului läsnä olevien vieraitten joukosta, tämän vastauksen perästä). "Oikeuden pöytäkirjat löytyvät vielä todistamassa minun puheeni totuutta", jatkoi hän. "Mitä kansalaisen Trudainen ja Danvillen vaimon pelastukseen guillotinista tulee, niin oli se valtiollisten tapausten vaikuttama, jota todistamaan vielä löytyy henkilöitä elossa, jos tarpeeksi katsotaan, ja minun tekemäni pienen kepposen, jota on tarpeetonta tässä nyt kertoa. Ja viimein mitä siihen tulee, että he pelastumisensa jälkeen eivät antaneet tietoja itsestään, niin pyydän saadakseni ilmoittaa teille, että asian salassa pitäminen lakkasi samassa kun tiedettiin mitä täällä oli tapahtumaisillaan; ja ettei se ole ollut muuta kuin tarpeellista, luonnollista varovaisuutta kansalaisen Trudainen puolelta. Samanlaisista syistä emme ole tahtoneet saattaa hänen sisartaan tänne, säästäen häntä kauheasta mielenliikutuksesta ja vaarasta. Kuka mies, jolla on rahtuakaan tunteellisuutta, tahtoisi antaa hänen katsahtaakaan semmoiseen aviomieheen kuin tuo?"
Hän katsoi ympärilleen ja osoitti Danvillea lausuessaan tämän kysymyksen. Ennenkuin kukaan huoneessa ennätti puhua sanaakaan, kuului hiljainen valitushuuto: "emäntäni! rakas, rakas emäntäni!" ja käänsi kaikkien huomion vanhaan mieheen Dubois, ja sitten rouva Danvilleen.
Hän oli nojautunut vasten seinää ennenkuin Lomaque rupesi puhumaan; vaan nyt hän seisoi aivan suorana. Hän ei puhunut eikä liikkunut. Ei yksikään hänen epäjärjestyksessä olevan päähineensä heleävärisistä nauhoista edes vavissut. Vanha palvelija Dubois oli polvillaan hänen vieressään, suuteli hänen kylmää oikeaa kättään, hieroi sitä omien käsiensä välissä, toistamiseen huudahtaen: "oi, emäntäni, rakas, rakas emäntäni!" vaan hänen emäntänsä ei näyttänyt tietävän hänen läsnä-olostaan. Ainoastaan kun hänen poikansa lähestyi muutamia askeleita häntä kohti, näytti hän äkkiä heräävän tuosta mielentuskan vaikuttamasta tunnottomuudesta. Silloin hän hiljaa nosti vapaata kättään ja viittasi häntä pois luotaan. Danville seisahtui ja koetti puhua. Hän viittasi taas kädellään ja hänen kasvoissaan alkoi liikuntoa näkyä. Hänen huulensa liikkuivat vähän — hän puhui.
"Olkaa niin hyvä minulle, herrani, viimeisen kerran, että pysytte ääneti. Teillä ja minulla ei ole tästä lähtien mitään toisillemme sanottavaa. Minä olen jalon suvun tytär ja kunnian miehen leski. Te olette petturi ja väärä todistaja; semmoinen, josta jokainen rehellinen mies, jokainen rehellinen nainen kääntyy ylenkatseella. Minä kieltäydyn olemasta äitinne! Julkisesti, näitten herrasmiesten läsnä-ollessa, minä sanon sen: minulla ei ole poikaa".