Saamme nyt nähdä kuinka vapaaherra vastaanotti ehdotukseni.
Juuri siihen aikaan, kun minä sain neiti Halcomben kirjeen, oli minulla tavallista kiireempiä tehtäviä. Mutta minä hankin kumminkin tilaisuuden valmistaa avioliittosopimuksen. Tämän valmistuttua lähetin minä sen sir Percivalin lakimiehelle hyväksyttäväksi viikon kuluessa siitä päivästä lukien, jolloin minä sain tiedon tulevasta avioliitosta.
Kaksi päivää myöhemmin sain minä asiakirjat takaisin vapaaherran asianajajan tekemillä huomautuksilla. Hänen väitteensä näyttivät alussa olevan varsin pikkumaisia ja vähäpätöisiä, kunnes hän tuli noihin kahteenkymmeneen tuhanteen puntaan. Tässä oli reunaan vedetty punaisella musteella kaksi riviä ja niille kirjoitettu seuraava huomautus:
"Ei hyväksyttävä. Pääoma siirtyköön sir Percival Glydelle, jos hän eläisi lady Glyden jälkeen ja jollei mitään rintaperillisiä olisi."
Tämä tahtoi sanoa, ett'ei penniäkään noista kahdestakymmenestätuhannesta punnasta joutuisi neiti Halcombelle tai jollekin muulle lady Glyden ystävälle. Jos hän kuolisi lapsettomana, pistäisi hänen miehensä koko summan taskuunsa.
Minun vastaukseni tähän odottamattomaan ehdotukseen oli niin lyhyt ja luja kuin mahdollista:
"Paras herrani! Neiti Fairlien avioliittosopimukseen nähden vaadin minä, että kohta, jota vastaan Te olette tehnyt huomautuksia, pysyy sellaisenaan aivan muuttamatta, j.n.e." Neljännestunnin kuluttua oli minulla vastaväite käsissäni. "Paras herrani! Neiti Fairlien avioliittosopimukseen nähden vaadin minä, että minun punasella musteella tekemiäni huomautuksia seurataan aivan muuttamatta. Suurimmalla kunnioituksella j.n.e." Puhuaksemme meidän aikamme rengonkielellä olimme me molemmat nyt kauniisti "liistarissa" eikä meillä ollut mitään muuta keinoa valittavana kuin kääntyä asianomaisiin päämiehiimme.
Asiain nykyisellä kannalla ollessa — kun neiti Fairlie ei vielä ollut täyttänyt kahtakymmentäyhtä vuottaan — oli hänen holhoojansa, herra Fredrik Fairlie minun päämieheni. Minä kirjoitin hänelle saman päivän postissa ja esitin asian aivan niin, kuin se oli, minä en esittänyt hänelle ainoastaan jokaista syytä, millä minä olisin voinut vaikuttaa häneen pysyttämään sopimusta sellaisenaan, kuin minä olin sen tehnyt, vaan minä osoitin myöskin selvään sen ahneuden, joka oli tehtyjen väitteiden pohjana, noihin kahteenkymmeneentuhanteen puntaan nähden. Mikäli minä olin voinut tutustua näissä neuvotteluissa sir Percivalin asioihin, oli käynyt minulle liiankin selväksi, että hänen tilansa oli sanomattoman velkainen ja että hänen tulonsa vaikkakin kirjaimellisesti varsin suuret, kumminkin todellisuudessa hänen asemassaan olivat melkein mitättömät. Näin ollen oli selvän rahan hankkiminen sir Percivalille elämisen ehto, ja hänen asianajajansa tekemä huomautus avioliittosopimusta vastaan ei ollut muuta kuin suora, itsekäs huomautus tästä.
Herra Fairlien vastaus tuli minulle seuraavassa postissa ja näytti olevan mitä suurimmassa määrässä hämärä ja ahdasmielinen. Sujuvaksi englanniksi käännettynä kuului se seuraavasti:
"Tahtoisiko kunnon Gilmore olla niin sanomattoman hyvä jättääkseen vaivaamatta ystäväänsä ja päämiestään sellaisella pikkuasialla — vain kaukaisella mahdollisuudella? Olisiko uskottavaa, että nuori nainen, tuskin kaksikymmentäyksi vuotta vanha, kuolisi ennen miestään, joka on neljäkymmentäviisi vuotias? Ja kuolisi lapsettomana? Ja olisiko mahdollista tässä pahassa maailmassa arvostella liian korkealle lepoa ja rauhaa? Jos nämä kaksi taivaan lahjaa voidaan vaihtaa niin mitättömään pikku asiaan kuin varsin epäiltävään mahdollisuuteen menettää kaksikymmentätuhatta puntaa, niin eikö se olisi siunattu onni? Miksi ei siis suostua siihen?"