Tapahtui kumminkin niin, että herra Philip Fairlieltä jäi kuollessaan ainoastaan tytär, Laura, jota tämä kertomus käsittelee. Seurauksena oli, että maatila laillisessa järjestyksessä siirtyi toiselle veljelle Fredrikille, joka oli naimaton. Kolmas veli, Arthur, oli kuollut muutamia vuosia aikaisemmin kuin Philip ja jättänyt jälkeensä pojan ja tyttären. Poika hukkui Oxfordissa ollessaan 18-vuotias. Hänen kuoltuaan siirtyivät kaikki toiveet Lauralle saada Philip Fairlien tyttärenä vastaisuudessa periä tila, kuin hän luonnon järjestyksen mukaan varmaankin eläisi kauemmin kuin setänsä Fredrik ja kun edellytetään, että mainittu Fredrik kuolisi ilman miehisiä perillisiä.
Jollei siis herra Fredrik Fairlie menisi naimisiin ja jollei hänelle syntyisi poikaa (kaksi asiaa, joita voisi vähimmän luulla) saisi hänen veljentyttärensä Laura periä Limmeridgen hänen kuoltuaan, kumminkin, kuten lukijan tulee muistaa, vain elinaikaisella omistusoikeudella. Jos hän kuolisi naimattomana tai lapsettomana, joutuisi maatila hänen serkulleen, Magdalenalle, Arthur Fairlien tyttärelle. Jos hän sen sijaan menisi naimisiin ja järkevä sopimus tehtäisiin — sanalla sanoen sellainen, kuin minä ajattelin niin olisivat tilan tuottamat tulot, kolme tuhatta puntaa vuosittain, kokonaan hänen määrättävissään. Jos hän kuolisi ennemmin puolisoansa, niin voisi tämä luonnollisesti odottaa saavansa nauttia hyväkseen mainitun vuotuisen koron elinaikansa. Jos Laura avioliitossaan saisi pojan, tulisi poika perijäksi syrjäyttämällä äitinsä serkun Magdalenan. Sir Percivalin perintötoiveet avioliittonsa kautta neiti Fairlien kanssa, mikäli ne koskivat kiinteää omaisuutta, olivat siis herra Fredrik Fairlien kuollessa kahtalaiset: ensiksi vuotuiset kolme tuhatta puntaa (hänen rouvansa myöntymyksen mukaan rouvan eläessä ja laillisella oikeudella hänen kuoltuaan, jos sir Percival eläisi kauemmin häntä) ja toiseksi perintöoikeus Limmeridgeen hänen pojallensa, jos heille syntyisi avioliitossa sellainen.
Sellainen oli kiinteän omaisuuden ja sen tuottamain tulojen laita, jos neiti Fairlie menisi avioliittoon. Tähän asti ei ollut uskottavaa, että syntyisi mitään vaikeutta tai erimielisyyttä käsityksessä morsiamen avioliittosopimukseen nähden sir Percivalin lainoppineen avustajan ja minun välillä.
Meidän täytyy sitten mainita muutamia sanoja siitä pääomasta, jonka neiti Fairlie saisi, kun hän nyt heti täytettyään kaksikymmentäyksi vuotta tulisi täysikäiseksi.
Tämä osa hänen perintöään oli jo yksistään pieni varsin kaunis omaisuus. Sen oli hänen isänsä testamentannut hänelle ja oli se kaksikymmentätuhatta puntaa. Sitä paitsi nosti hän vielä kymmenentuhannen punnan korot, joka summa vasta hänen kuoltuaan joutuisi hänen tädillensä Eleonorelle, hänen isänsä ainoalle sisarelle. Lukija saa varsin selvän käsityksen perheen taloudellisista asioista, jos minä pysähdyn hetkiseksi selittämään, miksi tädin pitäisi odottaa saadaksensa perintönsä veljentyttärensä kuoltua.
Herra Philip Fairlie oli elänyt parhaimmassa sovussa sisarensa Eleonoren kanssa niin kauan, kuin tämä oli naimaton. Mutta kun hän verrattain nuorena meni naimisiin ja tämä avioliitto yhdisti hänet italialaiseen eli paremmin sanoen italialaiseen aatelismieheen, koskapa häntä kutsuttiin kreiviksi, niin paheksui herra Fairlie siinä määrässä hänen menettelyään, ett'ei hän koskaan tahtonut tietää hänestä sen enempää, ja menipä vielä niin pitkälle, että pyyhki hänen nimensä testamentista. Perheen muut jäsenet katsoivat kumminkin tämän tyytymättömyyden vakavan ilmaisun liian kohtuuttomaksi ja kovaksi. Kreivi Tosco ei ollut, vaikk'ei tosin rikas mies, ollenkaan mikään köyhtynyt seikkailija. Hänellä oli pieni, mutta riittävä tulo elääkseen, hän oli oleskellut useampia vuosia Englannissa ja päässyt parhaimpaan seurapiiriin. Nämä suositukset eivät kumminkaan merkinneet mitään herra Fairlien lepyttämiseksi. Monessa käsityskannassaan oli hän vanhan koulun katsannon omistanut englantilainen ja kammoi ulkomaalaista vain siitä syystä, että tämä oli ulkomaalainen. Ainoa myönnytys, johon hän muutamien vuosien kuluttua saatiin suostumaan, ja sekin neiti Fairlien nimenomaisella välityksellä, oli, että hän jälleen merkitsi sisarensa nimen testamenttiin, mutta kumminkin siten, että sisar kylläkin kauan saisi odottaa perintöänsä, kun taas sen korko joutuisi hänen tyttärelleen tämän elinaikana, ja itse pääoma, jos täti kuolisi ennen tytärtä, siirtyisi hänen veljentyttärelleen Magdalenalle. Kun ottaa huomioon molempain naisten erilaisen iän, niin jäivät, luonnon tavallisen menon mukaan, tädin toiveet saada nuo kymmenentuhatta puntaa varsin epäiltäviksi, ja rouva Foscon viha purkausi veljen menettelystä niin väärin, kuin se tavallisesti sellaisissa tapauksissa purkautuu hän ei nimittäin tahtonut koskaan nähdä veljentytärtään eikä häntä voitu saada uskomaan, että hänen oli juuri kiittäminen neiti Fairlien välitystä siitä, että hänen veljensä ollenkaan muisti häntä testamentissaan.
Näin oli niiden kymmenentuhannen punnan laita. Tässäkään ei voisi mitään erilaista käsitystä tulla sir Percivalin lakimiehen kanssa. Korko tulisi vapaaherran rouvalle ja vasta hänen kuolemansa jälkeen siirtyisi pääoma hänen tädilleen tai serkulleen.
Helpompien kysymysten poistettua tulin minä lopulta pulmallisimpaan kohtaan — noihin kahteenkymmeneentuhanteen puntaan.
Tämän summan omisti kieltämättä neiti Fairlie itse, kun hän nyt pian täytti kaksikymmentäyksi vuottansa, ja koko hänen vastainen hallinto-oikeutensa siihen riippui ennen kaikkia niistä ehdoista, jotka minä voin hänen puolestaan tehdä aviosopimukseen. Kaikki muut sen pykälät olivat lyhyesti sanoen vain pro forma (muodon vuoksi) eikä niitä tarvitse tässä toistaa. Mutta se osa, joka sisältää yllämainitun kohdan, on liian tärkeä sivuutettavaksi. Muutamat rivit riittävät kyllä tehdäkseen lukijalle selkoa siitä.
Minun ehdotukseni noiden kahdenkymmenentuhannen punnan suhteen oli yksinkertaisesti seuraava: Koko summa sijoitettaisiin siten, että vaimo saisi sen koron elinaikansa, samoin sir Percival hänen kuoltuaan, jonka jälkeen pääoma joutuisi heidän lapsilleen. Mutta perillisten puutteessa voisi vaimo testamentata sen kenelle haluaisi, ja tästä syystä pidätin minä hänelle oikeuden tehdä testamentinkin. Seuraus tästä kaikesta oli helposti nähtävissä. Jos lady Glyde kuolisi perillisittä, niin voisi hänen sisarpuolensa, neiti Halcombe, tai ketkä sukulaiset tai ystävät tahansa, joita hän tahtoisi muistaa, hänen puolisonsa kuoltua päästä nauttimaan niin suurta rahaosuutta, kuin hän haluaisi määrätä. Jos hän sen sijaan jättäisi perillisiä, niin olisi heillä luonnollisesti etuoikeus muihin nähden. Tämä oli minun ehdotukseni, ja minä luulen, ett'ei kukaan tämän lukija voi kieltää sen tarkoittaneen tasapuolista oikeutta joka taholle.