Jos olisi ollut toinen päämies, niin olisin minä seurannut saamiani ohjeita, niin vastenmielistä kuin se minusta aina oli ollutkin, ja heittänyt silleen noiden kahdenkymmenentuhannen punnan ajattelemisen. Mutta kun asia koski neiti Fairlietä, oli minun mahdoton menetellä niin kaupantapaisesti. Minä tunsin todellista kiintymystä häneen ja muistin kiitollisuudella, kuinka hänen isävainajansa oli ollut minun paras ystäväni ja suosijani, joka minulla on ollut. Minä halusin niin todellisesti valvoa hänen etuaan laatiessani hänen sopimustaan, kuin minä en olisi ollutkaan mikään vanhapoika, vaan hän minun tyttäreni, ja minä päätin olla säästämättä mitään vaivoja ja persoonallisia uhrauksia hänen hyväkseen. Ei ollut ajattelemistakaan kirjoittaa vielä kerta herra Fairlielle, se olisi ollut vain uusi aihe hänelle vetäytyä pois asiasta. Mutta jos minä matkustaisin sinne ja saisin mieskohtaisesti tavata häntä, niin ehkäpä siitä olisi minulle suurempi hyöty. Huominen päivä oli lauantai. Minä päätin ottaa matkalipun ja antaa vanhan ruumiini täristä matkalla Cumberlandiin, toivoen saavani herra Fairlien menettelemään oikein, riippumattomasti ja järkevästi. Toivoni ei ollut suuri, sen tietää taivas, mutta rauhoittaisinhan minä siten ainakin omaatuntoani. Olisinhan minä silloin tehnyt kaiken voitavani suojellakseni vanhan ystäväni ainoaa lasta.
Ilma oli kaunis lauantaina; aurinko paistoi kirkkaasti ja tuuli oli lännessä. Minä olin viime aikoina taaskin alkanut tuntea sitä huimausta ja pakotusta päässäni, jota vasten lääkärini jo kaksi vuotta sitten oli varoittanut minua olemaan varuillani ja minä päätin sen vuoksi ottaa hieman ylimääräistä liikuntoa, lähettää matkalaukkuni Eustonsquaren asemalle ja kävellä itse sinne jalkasin. Kun tulin Holborneen, kohtasin minä herran, joka käveli kiirein askelin; nähdessään minut pysähtyi hän heti ja puhutteli minua. Se oli herra Walter Hartright.
Jollei hän olisi tervehtinyt ensin, niin olisin minä luultavasti unhottanut sen tekemättä. Hän oli niin muuttunut että minä tuskin tunsin häntä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kuihtuneet — liikkeet nopeat ja epävarmat — ja hänen pukunsa, jonka minä muistin olleen niin huolellisesti hoidetun ja aistikkaan nähdessäni hänet Limmeridgessä, oli nyt niin laiminlyöty, että minä melkein olisin hävennyt saadessani nähdä jonkun kirjureistani niin huolimattomasti puettuna.
"Onko kauan siitä, kun palasitte Cumberlandista?" kysyi hän. "Minä olen äskettäin saanut kirjeen neiti Halcombelta. Huomaan, että sir Percival Glyden selitys on katsottu tyydyttäväksi. Tapahtuuko avioliitto piakkoin? Tiedättekö Te, herra Gilmore, sattumalta sen?"
Hän puhui niin nopeasti ja kysymykset seurasivat toisiansa niin sekavasti ja kummallisesti, että minä tuskin ehdin seurata niitä. Kuinka tuttu hän lyhyt aikaa sitten lieneekin ollut Limmeridgen perheen kanssa, en minä voinut katsoa hänellä olevan mitään oikeutta vaatia tietoja heidän yksityisistä asioistaan. Ja minä päätin sen vuoksi aivan lyhyesti tyydyttää hänen uteliaisuuttaan neiti Fairlien avioliiton suhteen.
"Aika on näyttävä sen, herra Hartright", sanoin minä, "aika on näyttävä sen. Jos me seuraamme sanomalehtiä, niin luulen minä aivan varmaan näkevämme niistä. Suokaa anteeksi, että sanon — mutta minusta tuntuu ikävältä, ett'ette näytä niin terveeltä kuin viimeksi Teitä nähdessäni."
Pikainen, hermostunut värähdys hänen suunsa ja silmiensä ympärillä sai minut heti katumaan, että minä olin vastannut niin varovaisesti.
"Minulla ei ollut mitään oikeutta kysyä hänen avioliittoansa", sanoi hän katkerasti. "Minun täytyy odottaa kuten muidenkin, kunnes näen sen sanomalehdistä. Niin", jatkoi hän, ennenkuin olin ehtinyt tehdä mitään anteeksipyyntöä, "minä en ole voinut oikein hyvin viime aikoina. Minä tarvitsen asuinpaikan ja toiminnan muutosta. Teillä on täällä laajat asioimistuttavuudet, herra Gilmore. Jos Te saisitte kuulla puhuttavan jostakin retkikunnasta, joka tarvitsee mukaansa piirustajaa ja jollei Teillä ole jotakin ystävää, jolle Te toivotte hankkia paikkaa, niin olisin minä Teille sangen kiitollinen, jos Te tahtoisitte antaa minulle tiedon siitä. Minä voin vastata siitä, että minun todistukseni ovat hyvät, enkä minä pidä väliä sillä, mihin minä joudun matkustamaan, millainen ilmanala on ja kuinka kauan saan olla poissa." Hän katsoi ympärilleen tätä puhuessaan kummallisella, epäluuloisella tavalla, ikäänkuin hän olisi uskonut jonkun vartioivan siinä kansanjoukossa, joka tunkeili kaikille suunnille ympärillämme.
"Jos saan kuulla jotain sellaisesta paikasta niin ilmoitan minä siitä aivan varmaan Teille", sanoin minä ja ollakseni kieltämättä häneltä aivan kaikkia uutisia Fairlien perheestä lisäsin minä: "Hetkisen kuluttua matkustan minä Limmeridge-Houseen asiain takia. Neiti Halcombe ja hänen sisarensa ovat nyt matkustaneet Yorkshireen tapaamaan muutamia ystäviä."
Hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän näytti aikovan vastata jotakin, mutta taas huomasin minä saman hermostuneen värähdyksen hänen suunsa ja silmiensä ympärillä. Hän tarttui vain minun käteeni, puristi sitä kovasti ja hävisi väkijoukkoon lausumatta enää sanaakaan. Vaikka hän oli melkein aivan vieras minulle, pysähdyin minä kumminkin hetkiseksi ja katsoin hänen perästään tuskaisesti. Minä olin vuosien kuluessa ammatissani riittävästi saanut oppia tuntemaan nuoria miehiä voidakseni ulkonaisista merkeistä päättää, kun he olivat häviöön joutumaisillaan, ja jatkaessani matkaani asemalle täytyi minun ikäväkseni sanoa, että minä tunsin olevani varsin epäilevällä kannalla herra Hartrightin tulevaisuuden suhteen.