"Minä aion sanoa sir Percival Glydelle itselleen asian oikean laidan", vastasi hän, "ja antaa hänen vapauttaa minut, ei siksi, että minä pyydän sitä, vaan siksi että hän tietää kaikki."
"Mitä tarkoitat sinä 'kaikella', Laura? Sir Percival tietää aivan riittävästi, sen hän on sanonut itse minulle, kun hän huomaa, että tämä avioliitto on vastoin sinun tahtoasi."
"Kuinka minä voisin hänelle sanoa vain sen, kun minun isäni suostumuksellaan teki minulle tämän sitoumuksen? Minä olisin ottanut kohtaloni vastaan — ei onnellisena, pelkään minä, mutta kumminkin tyytyväisenä." Hän vaikeni, käänsi kasvonsa minuun päin ja painoi posken poskea vasten. "Minä olisin oikein täyttänyt lupaukseni, Marian, jollei toinen rakkaus olisi versonut sydämmessäni, rakkaus, jota ei siellä ollut minun luvatessani tulla sir Percivalin puolisoksi."
"Laura! Ethän voi alentaa itseäsi tunnustamalla kaikkea hänelle?"
"Minä alentaisin todellakin itseni, jos minä koettaisin voittaa vapauteni salaamalla häneltä, mitä hänellä on täysi oikeus tietää."
"Hänellä ei ole oikeuden varjoakaan tietää sitä!"
"Väärin, Marian, varmasti väärin! Minä en saa pettää ketään ihmistä — kaikista vähimmän sitä miestä, jolle minun isäni antoi minut ja jolle minä annoin itseni." Hän kumartui ja suuteli minua. "Rakas, kallis, sisareni", sanoi hän hiljaa, "sinä olet liian arka minun puolestani, liian ylpeä minusta, ett'et sinä unhota minun suhteeni, mitä sinä et koskaan voisi unhottaa itsesi suhteen. Parempi on, että sir Percival pitää halpana vaikuttimiani, kuin että minä pettäisin häntä ainoallakaan ajatuksella ja olisin sen lisäksi kyllin halpamielinen tavottamaan joitakin etuja salaamalla tämän petollisuuden."
Minä pidin häntä erillään ja katsoin häneen aivan ällistyneenä. Ensi kerran elämässämme olimme me vaihtaneet osia — hän oli päättävä, minä epäröivä.
Minä katselin kalpeita, hiljaisia kasvoja: minä näin niin selvään puhtaan, viattoman sydämmen noissa rakkautta uhkuvissa silmäyksissä, joilla hän katseli minua — ja joutava, inhimillisen heikko varovaisuusohje, joka oli pääsemäisillään huuliltani, kuoli omaan arvottomuuteensa. Minä painoin mykkänä pääni alas. Jos minä olisin ollut hänen asemassaan, niin olisi tuo halveksittava, pikkumielinen ylpeys, joka tekee niin monen naisen surettavaksi, myöskin ollut minun ja saattanut minut säälittäväksi.
"Älä ole tyytymätön minuun, Marian", sanoi hän pettyen minun vaitioloni suhteen.