"Ei, ei koskaan!" vastasi Laura. "Jos Te edelleenkin vaaditte avioliittoamme, niin voin minä tulla Teidän uskolliseksi ja oikeudentuntoiseksi vaimoksenne, sir Percival, mutta rakkauttani en minä koskaan voi antaa Teille, jos minä tunnen sydämmeni oikein."
Hän oli niin sanomattoman kaunis lausuessaan nämä rehelliset sanat, ett'ei kukaan mies maailmassa olisi voinut kovettaa sydäntään sitä vastaan. Minä tahtoisin mielelläni moittia sir Percivalia siitä, että hän menetteli ja sanoi, kuten hän teki, mutta vasten tahtoani täytyy minun tunnustaa naisellinen osanottoni häntä kohtaan.
"Otan kiitollisesti vastaan Teidän uskollisuuslupauksenne", sanoi hän. "Vähin, minkä Te voitte lahjoittaa minulle, on kuitenkin paljon enemmän kuin enin, minkä minä voisin voittaa joltakin toiselta naiselta maailmassa."
Lauran vasen käsi piti edelleenkin minun kättäni, mutta oikea riippui välinpitämättömästi hänen sivullansa. Sir Percival kohotti sen kunnioittavasti huulillensa, kosketti niillä pikemmin sitä kuin suuteli, kumarsi minulle ja poistui sitten huoneesta ääneti mitä kohteliaimmalla tavalla.
Laura ei liikahtanut eikä lausunut sanaakaan hänen poistuttuaan — hän istui vieressäni kylmänä ja liikkumattomana, silmät lattiaan tuijottaen. Minä huomasin, ett'ei olisi hyödyttänyt mitään puhua; minä laskin vain käteni hänen vyötäiselleen ja puristin häntä äänettömästi rintaani vasten. Siten istuimme me kauan — niin, niin kauan, että minä lopulta tulin levottomaksi ja puhuttelin häntä hiljaisella äänellä toivossa saada jotakin muutosta aikaan.
Kuullessaan minun ääneni kavahti hän ja näytti tulevan taasen käsitykseen. Hän irtautui nopeasti minusta ja nousi ylös.
"Minun täytyy mukautua tähän, Marian, niin hyvin kuin minä voin", sanoi hän. "Elämälläni on kovia velvollisuuksia tästä lähtien, ja yksi niistä alkaa jo tänään."
Puhuessaan meni hän ikkunan läheisen pöydän luo, jolla hänen piirustustarpeensa olivat. Hän kokosi ne huolellisesti yhteen ja pani ne piironkinsa laatikkoon. Sitten lukitsi hän laatikon ja antoi minulle avaimen.
"Minun täytyy erota kaikesta mikä muistuttaa häntä" [Walter Hartbrightiä], sanoi hän. "Kätke avain, mihin tahdot, en koskaan tule kysymään sitä."
Ennenkun minä ennätin lausua sanaakaan, oli hän mennyt kirjakaapillensa ja ottanut esille sen albumin, joka sisälsi Walter Hartrightin maalaukset. Hän epäröi pari silmänräpäystä pitäessään pikku salkkua käsissään mutta nosti sen sitten huulillensa ja suuteli sitä.