"Oi, Laura, Laura!" sanoin minä, en vihastuneena enkä nuhdellen, ainoastaan suru äänessä, suru sydämmessä.
"Se on viimeinen kerta, Marian", pyysi hän. "Minä otan niiltä jäähyväiset ainiaaksi."
Hän pani kirjan pöydälle ja otti pois kamman, joka piti ylhäällä hänen tukkaansa. Se valahti alas tuuhean kauniina hänen kaulallensa ja olkapäillensä, niin vieläpä hänen vyötäreellensä. Hän erotti pitkän, hienon kiharan siitä, leikkasi sen ja kiinnitti sievästi sen ympyrän muotoon neulalla kirjan ensimmäiselle tyhjälle lehdelle. Samassa silmänräpäyksessä kuin se oli tehty, sulki hän salkun ja laski sen minun käteeni.
"Sinä kirjoitat hänelle ja hän sinulle", sanoi hän. "Niin kauan kun minä elän, sano hänelle aina olevani tyytyväinen, jos hän kysyy minua; älä sano hänelle koskaan, että minä olen onneton. Älä tee häntä epätoivoiseksi, Marian, — minun tähteni. Jos minä kuolen ennen Walter Hartrightiä, niin lupaa minulle antaaksesi hänelle tämä rakas kirja hänen maalauksineen ja minun hiuskiehkuroineni. Ei voi olla ollenkaan väärin sanoa hänelle, kun minua ei enää ole, että minä itse olen sen kiinnittänyt siihen. Ja sano hänelle — ah, Marian, sano sinä hänelle silloin minun puolestani, mitä minä en koskaan saa sanoa hänelle sano, että minä rakastin häntä!"
Hän kääri kätensä minun kaulaani ja kuiskasi viime sanat minun korvaani sellaisella ihastuksella, sellaisella onnentunnolla, että se melkein musersi sydämmeni. Koko se pitkällinen pakko, jonka hän oli ottanut kärsiäkseen, murtui tässä hellyyden ensi purkauksessa. Hän irtausi minusta kouristuksentapaisella kiivaudella ja viskausi sohvalle nyyhkytysten ja kyynelten puuskuessa niin rajusti, että se täristytti hänen ruumistansa.
Turhaan koetin minä rauhoittaa häntä ja saattaa käsitykseensä; hän ei voinut enää hallita rauhaansa ja käsitystänsä. Tällainen oli tämän merkillisen päivän surullinen loppu. Kun raivoisa purkaus vihdoinkin oli vaimennut, oli hän liian menehtynyt voidakseen puhua. Hän nukahti iltapäivällä, ja minä kätkin salkun, ett'ei hän herättyään saisi nähdä sitä. Minun muotoni oli rauhallinen, joskaan ei minun sydämmeni, hänen avatessaan silmänsä ja katsoessaan minua. Me emme sanoneet mitään toisillemme aamupäivän tapahtumista. Sir Percivalia ei mainittu kertaakaan eikä Walter Hartrightiäkään loppupäivän kuluessa.
Marraskuun 10 päivänä. Huomatessani tänä aamuna hänen olevan rauhoittuneen ja entisenlaisensa aloin minä puhua ikävästä eilispäivästä ainoastaan tarkoituksessa pyytää hänen sallimaan minun puhua sir Percivalin ja herra Fairlien kanssa tuosta onnettomasta avioliitosta suoranaisemmin ja vaikuttavammin, kuin hän itse voisi tehdä sen kummankaan kanssa heistä. Hän keskeytti minut lempeästi, mutta varmasti, kesken esityksiäni.
"Eilispäivän piti ratkaista", sanoi hän, "ja eilispäivä onkin ratkaissut minun kohtaloni. On myöhäistä nyt ajatella muutosta."
Sir Percival alkoi puhua minun kanssani nyt iltapäivällä siitä, mitä oli tapahtunut Lauran huoneessa. Hän vakuutti minulle, että Lauran verraton luottamus häneen oli hänen mielessään herättänyt sellaisen vastaavan vakuutuksen Lauran viattomuudesta ja puhtaudesta, ett'ei hän olisi minuutinkaan ajaksi joutunut mustasukkaiseksi, ei ollessaan hänen läheisyydessään eikä poistuttuaan hänen huoneestaan. Niin syvästi kuin hän valittikin tuota, onnetonta taipumusta, joka ehkäsi sitä edistystä, minkä hän voisi tehdä Lauran kunnioituksen ja rakkauden voittamisessa, niin oli hän kumminkin lujasti vakuutettu siitä, ett'ei sitä tähän asti koskaan oltu ilmaistu ja ett'ei sitä koskaan ilmaistakaan, ei minkäänlaisissa olosuhteissa eikä vaiheissa. Tämä oli hänen varma vakuutuksensa, ja suurin todistus, minkä hän voi siitä antaa, oli se hänen minulle nyt tekemänsä huomautus, ett'ei hän ollut ollenkaan utelias tietämään, oliko tämä rakkaus syntynyt viime aikoina tai kehen se kohdistuu. Hänen rajaton luottamuksensa neiti Fairliehen tyydytti hänet täydellisesti siihen, mitä tämä oli katsonut sopivaksi sanoa hänelle, eikä hän tuntenut vähintäkään halua saada kuulla enempää. Sanottuaan tämän vaikeni hän ja katsoi minuun. Minä tiesin niin hyvin järjettömän ennakkoluuloni häntä kohtaan, tiesin niin arvottomat epäilyni hänen kenties juuri tarkoituksella lausuneen tämän houkutellakseen minut harkitsematta vastaamaan niihin kysymyksiin, joita hän vakuutti olevansa tekemättä — että minä vältin kaiken puhelun tässä kysymyksessä tunteella, joka muistutti hyvin ymmällä oloa. Mutta samalla pysyin minä lujasti päätöksessäni olla antamatta mennä vähintäkään tilaisuutta käsistäni hukkaan valvoakseni Lauran parasta. Minä sanoin siis hänelle epäröimättä surettavan minua, ett'ei hänen jalomielisyytensä ollut johtanut häntä vielä askelta edemmäksi ja herättänyt hänessä ajatusta vetäytymään lopullisesti sitoumuksestaan.
Mutta tässä riisui hän taas aseet kädestäni huomauttamalla, ett'ei hän edes pyytänyt puolustaa itseään. Hän pyysi vain minua käsittämään, mikä ero oli hänen myönnytyksellään, että neiti Fairlie saisi purkaa kihlauksen hänen kanssaan, joka tuottaisi vain alistumista hänelle, ja sillä että hän itse pakottautuisi purkamaan sen neiti Fairlien kanssa, joka toisin sanoen merkitsisi samaa kuin musertaa kaikki onnentoiveensa. Lauran käytös eilen oli antanut sellaisen voiman kahden pitkän vuoden muuttumattomalle rakkaudelle ja ihailulle, ett'ei hän voinut taistella enempää tätä tunnetta vastaan. Minun täytyisi epäilemättä kutsua häntä heikoksi, itsekkääksi ja sydämmettömäksi sitä naista kohtaan, jota hän kumminkin jumaloi, ja hänen täytyisi hiljaa alistua minun tuomiooni; hän tahtoi vain samalla kertaa huomauttaa minulle, lupaisiko Lauran tulevaisuus naimattomana — hänen kärsiessään onnetonta rakkautta, jota ei koskaan voinut ilmoittaa — hänelle parempaa onnea, kuin jos hän tulisi sen miehen puolisoksi, joka kunnioitti häntä aina siihen maahan asti, mille hän laski jalkansa. Jälkimäisessä tapauksessa voi jotakin toivoa ajalta, joskaan ei paljoa — edellisessä ei mitään.