"Älä kirjoita hänelle mitään joulukuun kahdennestakymmenestätoisesta päivästä", kuiskasi hän. "Lupaa minulle, Marian, — minä rukoilen sinua — lupaa minulle, ett'et edes mainitse minua ensi kerran kirjoittaessasi hänelle."
Minä lupasin tämän. Eivät mitkään sanat voi kuvata, millä tuskalla minä lupasin. Hän irroitti sen jälkeen kätensä minusta, meni ikkunan luo ja katseli ulos selkä minuun käännettynä. Minuutin kuluttua puhui hän uudelleen, mutta kääntymättä minuun päin tai näyttämättä kasvojaan edes vilaukseltakaan.
"Menetkö setäni luo nyt?" kysyi hän. "Tahdotko sanoa hänelle, että minä suostun siihen määräykseen hääpäivääni nähden, jonka hän katsoo parhaaksi. Älä epäröi menemästä luotani, Marian. Tekee minulle hyvää saada olla yksin."
Minä menin. Jos minä vain tahtoni voimalla olisin voinut riistää herra Fairlien ja sir Percival Glyden maailman äärimmäisille rajoille, olisin minä silmänräpäystäkään epäilemättä tehnyt sen. Minun onnettoman uhmaava luonteeni oli minulle nyt kumminkin hyväksi avuksi. Minä olisin kadottanut kaiken käsityksen ja ratkennut katkeraan itkuun, jollei tuntemani harmi olisi tukahduttanut kyyneleitäni. Kiivain askelein kiiruhdin minä herra Fairlien luo, sanoin hänelle niin törkeästi kuin voin: "Laura suostuu joulukuun 22:seen päivään" — ja kiiruhdin pois odottamatta vastausta. Minä paukautin oven rajusti lukkoon perästäni ja toivon saattaneeni herra Fairlien hermoston epäkuntoon koko loppupäiväksi.
Marraskuun 28 päivänä. — Aamulla luin minä taaskin läpi Hartright-raukan jäähyväiskirjeen. Eilisestä saakka olen epäröinyt, menettelenkö minä oikein harkitusti salatessani Lauralta hänen matkaansa.
Mutta luulen kumminkin sen olevan parasta. Se, mitä hän kirjeessään mainitsee Keski-Amerikaan aiotun retkikunnan valmistuksista, osoittaa, että sen johtaja varoo vaaroja ja vastoinkäymisiä. Jos tieto siitä saattaa minut levottomaksi, niin kuinka se sitten vaikuttaisi Lauraan? On raskasta kyllä tietää, että hänen matkansa riistää meiltä ystävän, jonka uskollisuuteen me voisimme turvallisimmin luottaa hädän hetkenä, jos tämä hetki joskus tulee ja tapaa meidät avuttomina. Mutta on kumminkin vielä pahempaa tietää hänen lähteneen luotamme kärsimään epäterveellisen ilmanalan, villin maan ja lakia vailla olevan yhteiskunnan vaaroja. Varmaan olisi julmaa sanoa tämä Lauralle olematta lujasti pakotettu siihen.
Minä epäröin, eikö minun minun pitäisi vieläkin ottaa askel edemmäksi ja polttaa kirje, ett'ei se mahdollisesti joutuisi vääriin käsiin. Se ei sisällä ainoastaan lausuntoja Laurasta, jotka täytyy jättää Walter Hartrightin ja minun salaisuudeksi, mutta siinä on myöskin vakuutus, epäluulo — niin sitkeä, selittämätön ja levottomuutta herättävä että häntä salaisesti vartioidaan Limmeridgestä lähtönsä jälkeen. Hän janoo nähneensä ne kaksi outoa miestä, jotka seurasivat häntä Lontoon kaduilla, myöskin Liverpoolin laiturilla väkijoukossa, joka tunkeili katsellakseen retkikunnan laivaan menoa, ja hän vakuutti vakuuttamalla, ett'ei hän ollut kuullut Anna Catherickin nimeä lausuttavan takanaan astuessaan laivaan. Hänen omat sanansa ovat tällaiset: Varmaa on, että näillä tapahtumilla on suuri merkitys. Salaperäinen suhde Anna Catherickiin ei vielä ole selvitetty. Kenties ei hän koskaan enää tule minun tielleni; mutta jos hän joskus tulee Teidän lähettyvillenne, neiti Halcombe niin käyttäkää tilaisuutta paremmin hyväksenne kuin minä olen käyttänyt. Minä puhun täysimmästä vakuutuksestani ja pyydän Teitä muistamaan, mitä minä sanon. Nämä olivat hänen omat sanansa. Minä en unhota niitä koskaan. Muistoni kätkee Hartrightin jokaisen sanan, jolla on merkitystä Anna Catherickiin nähden. Mutta on vaarallista kätkeä tämä kirje. Sattuma voi sen saattaa vieraiden henkilöiden käsiin, jos minä sairastuisin, jos minä kuolisin. — Parempi silloin polttaa se heti, niin ompahan ainakin vähemmän huolta.
Se on poltettu. Hänen jäähyväiskirjeensä — kenties viimeinen, minkä hän minulle milloinkaan kirjoittaa — tuhka on mustana uunissa. Onko tämä surullinen kertomus loppunut? Ah, ei, ei ole loppunut — varmaankaan ei se ole voinut loppua!
Marraskuun 29 päivänä. — Häävalmistukset ovat alkaneet. Ompelijatar on saapunut ottamaan vastaan tilaukset. Laura on kylmä ja täysin välinpitämätön tähän asiaan nähden, jolla tavallisesti ei suinkaan ole vähäinen merkitys naisten persoonallisissa harrastuksissa. Hän antaa minun ja ompelijattaren määrätä kaikki. Olisipa Hartright-raukka ollut se puoliso, jonka hänen isänsä olisi määrännyt hänelle, kuinka toisin hän silloin olisikaan käsittänyt kaikki! Kuinka tarkka, kuinka oikukas hän silloin olisi ollut — meistä olisi ollut vaikeaa tehdä hänelle mieliksi.
Marraskuun 30 päivänä. Joka päivä tulee tietoja sir Percivalilta. Viime uutinen on, että muutokset hänen kotonaan tulevat kestämään neljä tai kuusi kuukautta, ennenkun kaikki on valmis. Jos maalarit ja seinäpaperien kiinnittäjät voisivat yhtä hyvin luoda onnea kuin komeutta kotiin, niin seuraisin minä hartaudella heidän työtänsä siinä kodissa, joka ennen pitkää tulee olemaan Lauran. Ainoa kohta sir Percivalin kirjeessä, joka nyt voi järkyttää minun välinpitämättömyyttäni hänen kaikkien suunnitelmainsa suhteen, oli hänen tekemänsä ehdotus häämatkasta. Hän esittää, että kun Lauran terveys on heikko ja talvi uhkaa tulla ankara, he matkustaisivat Roomaan ja pysähtyisivät Italiaan ensi kesän alkuun asti. Jos tätä suunnitelmaa ei hyväksytä, on hän valmis tulevan talvikauden olemaan Lontoossakin, jossa hänellä tosin ei ole omaa huoneustoa, mutta jossa hän tulisi hankkimaan parhaimman asunnon, minkä hän mahdollisesti saisi.