Asettuessani persoonallisesti aivan syrjälle kysymystä ratkaistaessa — joka on minun velvollisuuteni, mitä minun ei tule unhottaa — en minä silmänräpäystäkään epäile puoltaa ensinmainittua ehdotusta. Missä tapauksessa tahansa on ero minun ja Lauran välillä välttämätön. Jos he matkustavat ulkomaille, tulee tämä ero pitemmäksi, kuin jos he pysähtyvät Lontooseen. Kumminkin on ennen kaikkea otettava huomioon etu, että Laura saa viettää talven lämpimässä ilmanalassa ja ensi kerran elämässään matkustaa maahan, jossa on niin paljon luonnon ja taiteen rikkauksia ja joka siten ehkä sovittaisi hänet tyytymään kohtaloonsa. Hän ei välitä Lontoon loistavista ja pintapuolisista huvituksista. Ne tekisivät vain hänen elämänsä avioliitossa yhä ilottomammaksi. Minä pelkään hänen avioliittonsa alkua enemmän kuin minä voin kuvata, mutta minun mielestäni pilkahtaa kumminkin jokin toive hänelle, jos hän saa matkustaa — ei, jos hän jää kotiin.
On niin kummallista lukiessani läpi kirjoittamaani ja huomatessani, kuinka minä olen puhunut Lauran avioliitosta ja erostamme aivankuin puhutaan päätetystä asiasta. Näyttää minusta niin kylmältä, niin välinpitämättömältä jo voida katsoa tulevaisuutta niin kauhean levollisesti, kun määräpäivä on niin lähellä. Ennenkun kuukausi on kulunut, on Laura sir Percivalin eikä minun! Hänen Lauransa! Minä voin yhtä vähän selvästi käsittää näiden sanojen merkitystä — minä tunnen itseni melkein yhtä surun sortamaksi kirjoittaessani hänen häistänsä, kuin jos minä kirjoittaisin hänen kuolemastaan.
Joulukuun 1 päivänä. — Surullinen päivä! Päivä, jonka pituutta minulla ei ole sydäntä kuvata. Oltuani heikkouden takia pakotettu eilisiltana lykkäämään keskustelun, katsoin minä nyt tänä aamuna välttämättömäksi puhua Lauralle aiotusta Italian matkasta.
Täysin vakuutettuna, että minä olisin hänen matkassaan, minne hän menisikin, tuli lapsi-raukka — sillä lapsi hän on vielä monessa suhteessa — melkein onnelliseksi kuvitellessaan saada nähdä kaiken Florensin, Rooman ja Neapelin ihanuuden. Minun sydämmeni oli pakahtua, kun minun täytyi poistaa hänen kuvitelmansa ja esittää kova totuus. Minun täytyi sanoa hänelle, ett'ei yksikään mies siedä kilpailijaa, ei edes naispuolista, jakamaan hänen puolisonsa hellyyttä avioliiton alussa, menköön se sittemmin miten tahansa. Minun täytyi valmistaa häntä siihen, että ainoa mahdollisuus minun saada pysyvä koti hänen luonaan riippuu aivan yksinkertaisesti siitä, ett'en minä herätä sir Percivalin epäluuloa ja mustasukkaisuutta tuppautumalla pienimmässäkään tapauksessa heidän väliinsä; riippuu siitä, että minä nautin hänen puolisonsa suurempaa luottamusta. Pisara pisaraltaan valoin minä tätä maailman halpamielistä, huonoa viisautta puhtaaseen, viattomaan mieleen jokaisen jalomman tunteen sisässäni vastustaessa tätä surullista tehtävääni. Nyt se on mennyt. Hän on oppinut kovan, välttämättömän läksyn. Hänen nuoruutensa kuvitelmat ovat poissa, ja minä olen ne riistänyt. Parempi kumminkin, että minä olen tehnyt sen kuin hän — tämä on minun ainoa lohdutukseni.
Edellinen ehdotus on siis hyväksytty. He matkustavat Italiaan, ja minä puuhaudun heidän poissa ollessaan sir Percivalin suostumuksella ottamaan heitä vastaan heidän kotonaan ja jäämään heidän luoksensa heidän palattua Englantiin. Sanalla sanoen: minun täytyy ensi kerran elämässäni pyytää persoonallista suosiota mieheltä, jonka kanssa minä kaikkein vähimmän haluaisin olla tekemisissä. Samapa se! Mielestäni minä voisin tehdä vieläkin enemmän Lauran vuoksi.
Joulukuun 2 päivänä. — Tarkemmin ajatellen huomaan minä itse aina lausuvani ajatukseni sir Percivalista epäedullisin lausumatavoin. Asian uuden käänteen takia tahdon minä ja täytyy minun voittaa vastenmielisyyteni häntä kohtaan. Minä en käsitä, kuinka se ensin alkoi itää sielussani. Varmaa on, ett'ei sitä koskaan ennen siellä ollut.
Onkohan Lauran vastenmielisyys tulla hänen puolisokseen saattanut minut vihamieliseksi häntä kohtaan? Onkohan Hartrightin selvään lausuttu vastenmielisyys vaikuttanut minuun aivan aavistamattani? Onko kenties Anna Catherickin kirje vieläkin herättämässä minussa salaista epäluuloa huolimatta sir Percivalin selityksestä ja siitä todistuksesta, jonka minä olen saanut sen totuudesta? Minä en voi selittää, kuinka tämä uusi tunne on syntynyt minussa; ainoa, mistä olen vakuutettu, on velvollisuuteni — nyt kahdenkertaisessa merkityksessä — olla suututtamatta sir Percivalia väärällä epäilyllä. Jos on tullut minulle sellaiseksi tavaksi aina kirjoittaa hänestä yhtä epäedullisesti, niin täytyy minun, niin tahdon minä voittaa tämän onnettoman taipumuksen, vaikkakin tämä yritys pakottaisi minut olemaan avaamatta päiväkirjaani kertaakaan ennen häitä. Minä olen kovin tyytymätön itseeni — en tahdo enää kirjoittaa tänään.
* * * * *
Joulukuun 16 päivänä. Kaksi viikkoa on kulunut ilman että minä olen edes avannut päiväkirjaani. Olen kauvan kyllä kaivannut tätä tehtävää ja toivon nyt sen voivani tehdä reippaammalla ja paremmalla mielialalla, mikäli se koskee sir Percivalia.
Kuluneesta kahdesta viikosta ei ole paljon sanottavaa. Melkein kaikki ommeltava on järjestyksessään, ja uudet matka-arkut ovat saapuneet Lontoosta. Laura-raukkani on alituiseen luonani, ja eilen kun ei kumpikaan meistä voinut nukkua, hiipi hän luokseni. "Minä kadotan Sinut pian, Marian", sanoi hän. "Minun täytyy olla luonasi niin paljon, kuin minä voin."