Ei, minä en ole uninen ja minä tunnen itseni sellaiseksi, ett'en minä koskaan voisi enää sulkea silmiäni. Paljas ajatus saada huomenna nähdä nämä rakkaat piirteet ja saada kuulla tämä hyvin tuttu ääni saattaa minut aivan kuumeiseen ikävään. Jos minulla olisi miehen voima, käskisin minä heti esiin sir Percivalin parhaan hevosen ja karauttaisin yölliselle retkelle kohdatakseni nousevaa aurinkoa — sellaiselle pitkälle, kestävälle ratsastukselle monena, monena tuntina, kuten kuuluisan maantierosvon matka Yorkiin. Nyt sitä vastoin, kun minä olen vain nainen ja tuomittu kärsivällisyyteen, säädyllisyyteen ja hameihin, täytyy minun kunnioittaa taloudenhoitajattaren ajatusta ja koettaa rauhoittua hiljaisemmalla ja sopivammalla tavalla.
Lukeminen ei tule kysymykseenkään — minä en voi kiinnittää ajatuksiani mihinkään kirjaan. Minun täytyy koettaa, enkö minä voisi kirjoittamalla väsyttää itseäni uneen. Olen viime aikoina lyönyt varsin laimin päiväkirjani. Voisinhan minä, seisoen ikäänkuin uuden elämän kynnyksellä, palauttaa mieleeni henkilöitä ja tapahtumia kuluneen kuuden kuukauden ajalta — tuolta pitkältä, väsyttävältä, ikävältä ajalta Lauran hääpäivän jälkeen.
Walter Hartright on ensimmäisenä mielessäni ja hän tulkoon ensin esille poissa-olevain ystäväini joukosta. Minä sain kirjeen häneltä retkikunnan saavuttua Hondurasiin, kirjeen, joka oli iloisempi ja toivorikkaampi kuin hänen edelliset kirjeensä. Kuukausi tai kuusi viikkoa myöhemmin näin minä otteen eräästä amerikkalaisesta lehdestä seikkailijain matkallelähdöstä sisämaahan. Viimeinen tieto heistä oli, että he juuri alkaisivat tunkeutua erääseen mahdottoman suureen aarniometsään, joka mies pyssy olallaan ja taakka seljassaan. Sen jälkeen ovat he tietymättömissä. En riviäkään enempää ole saanut Walterilta — ei mitään tietoa retkikunnan kohtalosta ole ollut luettavana sanomalehdissä.
Sama levottomuutta herättävä, läpitunkematon pimeys peittää myöskin Anna Catherickin ja hänen seuraajansa, rouva Clementsin kohtalot. Ei vähintäkään tietoa. Ei kukaan ihminen tiedä, ovatko he maassa vai ei, ovatko he eläviä vai kuolleita. Yksinpä sir Percivalin asianajajakin on kadottanut kaiken toivon ja määrännyt, että hedelmättömät tutkimukset ovat lopetettavat.
Meidän vanhaa, hyvää ystäväämme, herra Gilmorea, on kohdannut kova onnettomuus keskellä hänen toimeliasta elämäänsä. Aikaisin keväällä kauhistuimme me saadessamme tiedon, että hän eräänä päivänä oli tavattu tunnottomana kirjoituspöytänsä äärestä, syyksi sanottiin halvauskohtaus. Hän oli jo kauemman aikaa valittanut kiusallista päänkivistystä, ja lääkäri oli varottanut häntä seurauksista, jos hän yksipäisesti tekisi työtä nytkin yhtä sitkeästi varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan kuten nuorempana miehenä ollessaan. Seuraus kaikesta tästä oli, että häneltä on vakavasti kielletty kaikki työ ainakin yhteen vuoteen ja että hänen on käsketty hakemaan sielun ja ruumiin lepoa vaihtamalla olinpaikkaa ja elämäntapoja. Kaikkia hänen asioitansa hoitaa nyt liikekumppani, ja hän itse on tällä hetkellä matkalla Saksassa tapaamassa muutamia sinne asettuneita sukulaisiaan. Siten olemme menettäneet vielä toisenkin uskollisen ystävän ja viisaan neuvonantajan — kumminkin, toivoakseni ja uskoakseni, vain joksikin ajaksi.
Meidän kiltti rouva Veseymme seurasi minua matkalla Lontooseen. Minulla ei ollut sydäntä jättää häntä yksin Limmeridgeen, sittenkun sekä Laura että minä olimme poissa, ja me olimme järjestäneet asian siten, että hän saa elää nuoremman naimattoman sisarensa luona, jolla on koulu Claphamissa. Syksyllä ajattelee hän saavansa tulla tänne tervehtimään entistä oppilastansa — minun pitäisi paremmin sanoa kasvatuslastansa. Minä seurasin tuota vanhaa, hyvää rouvaa hänen uuteen kotiinsa ja jätin hänen elämään siinä toivossa, että hän saa nähdä Lauran muutamien kuukausien kuluttua.
Mitä herra Fairliehen tulee, niin en katso tekeväni mitään vääryyttä häntä kohtaan, jos sanon häntä sanomattomasti miellyttävän sen seikan, että on päässyt meistä talossa olleista naisista. Luulo, että hän kaipaisi veljentytärtänsä, on täysin perusteeton hän antaisi mieluimmin useampien kuukausien kulua tahtomatta edes nähdä häntä — ja mitä minuun ja rouva Veseyhin tulee, niin katson minä olevani oikeutettu pitämään hänen vakuutuksiaan surustaan meidänkin lähtiessämme tyytyväisyytenä, että on päässyt meistä. Hän on viime päähänpistonsa mukaan ottanut kaksi valokuvaajaa, jotka ovat ankarassa työssä jäljentääkseen kaikkia hänen harvinaisia ja kalliita taideaarteitansa. Täydellinen sarja valokuvia annetaan lahjaksi Carlisten "Mechanies Institutionille", otettuina kalleimmalle velinipaperille ja varustettuina upeilevilla punavärillä painetuilla allekirjoituksilla: "Rafaelin Madonna lapsineen. Omistaja Fredrik Fairlie, Esq.", "Tiglaty Pileserin kuparipiirros. Omistaja Fredrik Fairlie, Esq.", "Rembrandtin kaiverros. Ainoa laatuaan. Tunnettu kaikkialla Europassa nimeltä 'Töherrys' sen johdosta, että painettaessa tuli yhteen kulmaan tahra, joka on ainoastaan tässä kappaleessa. Arvosteltu 300 guineaksi. Omistaja Fredrik Fairlie, Esq." Tusinoittain tämänlaatuisia valokuvia oli valmistettu ja asianomaisella allekirjoituksella varustettu, ennenkun minä läksin Cumberlandista, ja sadottain oli vielä tehtävänä. Uudesta harrastuksestaan tuntee herra Fairlie itsensä onnelliseksi mieheksi pitkäksi aikaa, mutta valokuvaajaparat saavat nyt jakaa marttyriuden hänen kamaripalvelijansa kanssa.
Niin paljon on minulla puhumista niistä henkilöistä ja tapahtumista, jotka ovat lähinnä muistissani. Mutta mitä minulla on mainitsemista niistä, jotka ovat lähinnä sydäntäni? Laura on ollut ajatuksissani yhäti tätä kirjoittaessani. Mitä voin minä kirjoittaa hänestä — mitä on minulla palautettavana mieleeni kuluneen kuuden kuukauden ajalta, ennenkun taas suljen päiväkirjani. Minulla on ainoastaan hänen kirjeensä johdatuksekseni, ja tärkeimpään nähden kaikista kysymyksistä, jota meidän kirjeenvaihtomme olisi voinut käsitellä, olen minä täydellisesti tietämätön.
Kohteleeko sir Percival häntä hyvin? Onko Laura onnellisempi nyt kuin hääpäivänänsä minun erotessani hänestä? Kaikki minun kirjeeni ovat sisältäneet nämä kysymykset enemmän tai vähemmän suoranaisesti ja eri muodoissa esitettyinä; ja kaikki ovat ne tässä kohden jääneet vastaamatta tai vastattu aivankuin minun kysymykseni olisi koskenut hänen terveyttänsä. Hän ilmoittaa minulle lakkaamatta olevansa aivan terve, matkan huvittaneen häntä, ensi kerran eläneensä talven kylmettämättä itseään — mutta en sanaakaan minä voi huomata missään, joka sanoisi minulle suoraan, että hän on tyytyväinen avioliittoonsa ja että hän ilman mitään katkeraa katumuksen ja ikävän tunnetta voi muistella joulukuun 22 päivää. Miehestään mainitsee hän kirjeissään ikäänkuin hän puhuisi jostakin tuttavasta tai ystävästä, joka on matkustanut hänen kanssaan ja joka on ottanut tehtäväkseen kaikki matkahuolet. "Sir Percival" on määrännyt, että me matkustaisimme täältä sinä tai sinä päivänä, "sir Percival" tahtoo, että me matkustaisimme sitä tietä; jonkun kerran, mutta varsin harvoin, kirjoittaa hän vain "Percival" yhdeksässä tapauksessa kymmenestä käyttää hän hänen arvonimeänsä.
Minä en voi huomata, että sir Percivalin tavat ja ajatukset olisivat ainoassakaan tapauksessa antaneet väriä Lauran ajatuksille. Siveellinen muutos, joka vaikka huomaamatta tapahtuu nuoressa naisessa hänen avioliittonsa jälkeen, ei näy tapahtuneen Laurassa. Hän kuvailee vaikutelmiansa ja käsityksiänsä kaikesta ihanasta, jota hän on nähnyt, aivankuin hän olisi kirjoittanut jollekin muulle, jos minä olisin matkustanut hänen kanssaan hänen miehensä sijasta. En missään minä näe jälkiä mistään suostumuksesta heidän välillään. Silloinkin kun hän jättää kertomuksen matkoistaan ja puhuu tulevaisuudesta, joka odottaa häntä Englannissa, koskevat hänen suunnitelmansa vain hänen suhdettansa minun sisarenani, ei koskaan sir Percivalin puolisona. Mutta kaikessa tässä ei ole mitään salattua valitusta, joka ilmaiseisi minulle, että hän avioliitossaan on varmasti onneton. Hänen kirjeittensä kokonaisvaikutus ei, Jumalan kiitos, anna mitään sellaista surullista vaikutusta. Minä huomaan vain surullisen, muuttumattoman välinpitämättömyyden, kun minä en arvostele häntä entisenä sisarenani, vaan hänen uudessa asemassaan sir Percivalin puolisona. Sanalla sanoen: se on edelleen Laura Fairlie, joka on kirjoittanut minulle kuuden viime kuukauden aikana — ei koskaan lady Glyde.