"Kyllä, aivan varma. Luvatkaa vain, että päästätte minun menemään, milloin vain tahdon — sanokaa vain, ett'ette sekaannu siihen, mitä minä päätän. Tahdotteko luvata sen?"
Kun hän kolmannen kerran toisti nämä sanat, tuli hän aivan luokseni ja laski kätensä, kiireesti ja huomaamatta, rintaani vasten — käsi oli niin laiha, se oli niin kylmä tänä lämpöisenä yönäkin. Muistettakoon vain, että minä olin nuori; älköön unhotettako, että tämä käsi oli naisen.
"Tahdotteko luvata sen?"
"Kyllä."
Se oli vain yksi sana! Tämä pieni, hyvin tunnettu sana, joka on kaikkien huulilla joka hetki päivästä. Mutta voi! kuinka minä vapisen kirjoittaessani sitä.
Me käännyimme Lontoota kohti ja vaelsimme yhdessä uuden päivän ensimmäisenä, hiljaisena tuntina — minä ja tämä nainen, jonka nimeä, jonka arvoa, kohtaloita ja tulevaisuuden tuumia minä en ollenkaan tuntenut, niin, jonka paljas läsnäolo vierelläni tänä hetkenä oli minusta syvä salaisuus. Kaikki oli kuin unelma. Olinko minä Walter Hartright? Oliko tämä hyvin tuttu, epärunollinen maantie, jota juhlapukuiset ihmiset kulkivat sunnuntaisin? Olinko minä todellakin hiukan enemmän kuin tunti sitten lähtenyt äitini rauhaisasta, kunnioitetusta talosta? Minä tunsin itseni liian sotkeutuneeksi — liian levottomaksi jonkin epämääräisen tunteen ja itsenuhtelujen tähden voidakseni useampien minuuttien aikana puhutella kummallista seuraajaani. Sen vuoksi alkoi hän taaskin ensiksi puheen.
"Minä haluan kysyä Teiltä jotakin", sanoi hän nopeasti. "Tunnetteko paljon ihmisiä Lontoossa?"
"Kyllä, varsin paljon".
"Monta ylhäistä ja rikasta herraa?" Selvästi oli vahva epäluulon ilme tässä merkillisessä kysymyksessä. Minä epäröin ennen vastaamistani.
"Muutamia", sanoin minä pari silmänräpäystä vaiettuani.