Hän kääntäytyi ja osoitti sitä kohtaa, jossa Lontooseen ja Hampsteadiin johtavat tiet yhtyivät; siellä voi huomata pensasaidassa olevan aukon. "Minä kuulin Teidän tulevan", sanoi hän, "ja kätkeydyin sinne nähdäkseni, minkälainen mies Te olitte, ennenkuin uskaltaisin puhutella Teitä. Epäröin ja pelkäsin, kunnes olitte kulkenut ohitseni, jolloin minun oli pakko hiipiä perästänne ja koskettaa Teitä".
Hiipiä perästäni ja koskettaa minua! Miksi ei yhtä hyvin huutaa minulle? Tämä oli, lievimmin sanoen, varsin kummallista.
"Uskallanko minä luottaa Teihin?" kysyi hän. "Ettehän ajattele pahaa minusta, vaikka minä olen joutunut onnettomuuteen?" Hän vaikeni hämillään ja muutteli matkareppuansa kädestä toiseen ja huoahti syvästi.
Naisen yksinäinen ja turvaton asema säälitti minua. Minun luonnollinen haluni auttaa häntä voitti viisauden, varovaisuuden ja maailman kokemuksen — nämä ominaisuudet, jotka vanhempi, viisaampi ja kylmempi mies olisi käyttänyt apunaan niin tavattomassa asemassa kuin tämä.
"Te voitte turvallisesti luottaa siihen, ett'en minä tahdo mitään pahaa Teille", sanoin minä. "Jos Teitä vaivaa selittää ikävän asemanne syy, niin pyydän minä, ett'ette virka sanaakaan siitä asiasta enää. Minulla ei ole mitään oikeutta vaatia Teiltä sellaista selitystä. Sanokaa minulle vain, kuinka minun on autettava Teitä; jos voin auttaa, niin tahdon tehdä sen."
"Te olette kovin hyvä, ja minä olen suuresti iloissani, että olen tavannut Teidät." Ensimmäinen pilkahdus naisellista tunnetta, jonka tähän asti olin huomannut hänessä, pani hänen äänensä vavahtelemaan lausuessaan nämä sanat, mutta ei ainoakaan kyynel loistanut noissa suurissa, surullisissa, tarkkaavissa silmissä, jotka yhä tuijottivat minuun. "Minä olen ainoastaan kerran ennen ollut Lontoossa", jatkoi hän entistä nopeammin, "enkä minä löydä ollenkaan tietä sinne tältä taholta. Voinko saada vuokravaunut tai mitkä ajoneuvot tahansa? Onko liian myöhäistä? En tiedä sitä itse. Oi, jospa Te tahtoisitte sanoa vain minulle, mistä voisin saada vaunut! Jospa Te vain tahtoisitte luvata; ett'ette huoli minusta sen enempää, vaan — annatte minun mennä seurastanne, milloin minua miellyttää — minulla on Lontoossa ystävä, joka ilostuu saadessaan vastaanottaa minut — mitään muuta en minä tarvitse — tahdotteko luvata minulle tämän?"
Hän katsoi levottomasti edes ja taakse tietä; muutteli taaskin matkareppuansa kädestä toiseen, toisteli sanoja: "Tahdotteko luvata sen?" ja katsoi tutkivasti minuun rukoilevalla, aralla ja alakuloisella silmäyksellä, joka teki minuun kiusallisen vaikutuksen.
Mitä voin minä tehdä? Tässä oli turvaton vieras, joka oli pyytänyt apuani, — ja tämä vieras oli nainen. Ei yhtään ihmisasuntoa ollut läheisyydessä, ei yhtään ihmistä näkynyt, jolta minä olisin voinut neuvoa kysyä, eikä mikään maallinen voima antanut minulle sitä paitsi oikeutta määrätä hänen tekojansa, vaikka minä olisin tietänytkin, kuinka minä voisin käyttää tätä voimaa. Minä kirjoitan nämä rivit, puoleksi epävarmana, teinkö minä viisaasti, kun niiden tapausten varjo, jotka seurasivat, lankeaa paperille — ja kumminkin sanon minä: — mitä pitäisi minun tehdä?
Mitä tein, tein voittaakseni aikaa kyselemällä häneltä yhtä ja toista.
"Oletteko varma, että lontoolainen ystävänne ottaa Teidät vastaan näin myöhään?" kysyin minä.