Minä olin nyt kulkiessani tullut siihen kohtaan, jossa neljä tietä yhtyy — Hampsteadiin johtava, jota olin tullut, Finchleyhin vievä, West-Endiin vievä ja Lontoosta tuleva. Koneellisesti olin minä poikennut viimemainitulle ja astuskelin autiota maantietä mietteissä, jotka minä varsin hyvin muistin, miltähän nuo Cumberlandin nuoret naiset näyttäisivät — kun silmänräpäyksessä veri jähmettyi suonissani siitä, että joku takanani laski olkapäälleni käden, nopeasti, kevyesti.
Minä pyörähdin samassa ympäri ja puristin kiivaasti kävelykeppini kädensijaa.
Siinä, keskellä leveää, kuun valaisemaa maantietä seisoi — ikäänkuin hän olisi samana hetkenä kohonnut maasta tai pudonnut taivaasta — yksinäinen nainen puettuna kiireestä kantapäähän valkoseen pukuun, hänen silmänsä tarkastivat vakavalla, tutkivalla ilmeellä minua, hänen ojennettu kätensä osoitti Lontoon yllä olevaa tummaa pilveä siinä seisoessamme vastakkain. Hämmästyin liian paljon ja vakavasti nähdessäni aavistamatta tuon kummallisen olennon tällä yksinäisellä paikalla sydän yöllä kysyäkseni, mitä hän tahtoi. Omituinen nainen puhui ensin.
"Johtaako tämä tie Lontooseen?" kysyi hän.
Minä katsoin tarkkaan häntä hänen tehdessään tämän kummallisen kysymyksen. Kello oli nyt melkein yksi. Kuunvalossa voin minä huomata, että hänellä oli väritön, nuorekas muoto, laiha ja kuihtunut poskilta ja leuan ympäriltä; suuret, suruiset, tavattoman tarkastavat silmät, hermostunut, päättämätön ilme suupielissä ja vaalea, kullankeltainen tukka. Ei ollut mitään rohkeata, mitään häpeämätöntä hänen esiintymistavassaan; se oli hiljaista ja välttelevää — hieman surullista ja epäilevää; se ei näyttänyt olevan aivan ylhäisen naisen, mutta ei taas alhaissäätyisenkään. Ääni oli — sikäli kuin olen vielä kuullut sitä — jotenkin kummallisen hiljaista ja yksitoikkoista, ja hän puhui tavattoman nopeaan. Hänellä oli pieni matkareppu kädessä ja hänen pukunsa — hattunsa, kaulahuivinsa ja hameensa, kaikki tyyni valkosia — ei mielestäni näyttänyt hienolta eikä kalliilta. Hänen vartalonsa oli solakka ja hieman yli keskipituuden, käynti ja liike vapaat sopimattoman vallattomuuden viitteestäkin. Kaiken tämän voin minä huomata epävakaisessa kuunvalossa ja ällistyksissäni kohtauksemme johdosta. Millainen nainen hän oli ja miksi hän oli maantiellä yksin kello yhden aikaan sydänyöllä, en minä ollenkaan voinut ymmärtää. Siitä olin aivan varma, ett'ei kukaan mies, olkoonpa kuinka halpa ajatustavaltaan tahansa, olisi voinut selittää väärin hänen syitään puhutella minua näin myöhäisenä aikana ja noin yksinäisellä paikalla.
"Kuulitteko, mitä minä sanoin?" jatkoi hän samalla kertaa levollisesti ja kiireesti, mutta ilman vähintäkään kärsimättömyyttä ja tyytymättömyyttä. "Minä kysyin, viekö tämä tie Lontooseen."
"Kyllä", vastasin minä, "tämä on oikea tie; se johtaa S:t Johns-Woodin ja Regents-Parkiin. Teidän täytyy suoda anteeksi, ett'en minä heti vastannut. Minä hämmästyin todellakin Teidän odottamattomasta näkemisestänne tässä tiellä — nytkään en voi ymmärtää Teitä."
"Ettehän epäile minun tehneeni jotakin pahaa? Sitä en ole tehnyt. Minulle on tapahtunut onnettomuus — tunnen itseni kovin onnettomaksi ollessani yksin näin myöhään. Miksi epäilette minun tehneen väärin?"
Hän puhui tarpeettoman vakavasti ja liikuttavasti ja peräytyi muutamia askelia takaisin. Minä koetin kaikin tavoin rauhoittaa häntä.
"Pyydän, ett'ette epäile minun pahaa ajattelevan Teistä", sanoin minä, "tai mitään muuta toivovan kuin saavani auttaa Teitä voimieni mukaan. Minä hämmästyin vain, että Te niin aavistamatta ilmaannuitte tälle tielle, joka hetkinen sitä ennen oli aivan typi tyhjä."