Jotenkin vastenmielisesti järjestelin minä lähtöäni Lontoosta seuraavaksi aamuksi. Iltapuoleen pistäytyi Pesca luokseni, matkalla kutsupäivällisille, ottaakseen minulta hyvästit.
"Kyyneleeni lakkaavat juoksemasta sinun poissaolessasi", sanoi professori iloisesti, "nauttiessani siitä suloisesta ajatuksesta, että juuri minun käteni on ensiksi johtanut sinut onnen radalle läpi elämän. Mene, ystäväni! Kun sinun aurinkosi loistaa Cumberlandissa, niin kiiruhda Herran nimessä korjaamaan heinääsi. (Englantilainen sananlasku, vai mitä?) Mene naimisiin toisen nuoren neitosen kanssa, tule suuriarvoiseksi herra Hartrightiksi, parlamentin jäseneksi; ja kun sinä seisot korkeimmillaan onnen portailla, niin muista kuitenkin, että vähäpätöinen Pesca on aikaansaanut kaikki tyyni!"
Minä koetin yhdessä pikku ystäväni kanssa nauraa hänen leikkisille jäähyväisilleen, mutta se oli minusta mahdotonta. Oli jotakin, joka vaikutti minuun melkein kiusallisen mielialan, hänen hyvästellessään näin ilosesti.
Jäätyäni jälleen yksikseni ei ollut enää mitään muuta tehtävää, kuin mennä Hampsteadiin lausumaan äidilleni ja sisarelleni jäähyväiset.
IV.
Kuumuus oli koko päivän ollut painostava, ja nyt oli tyyni ja lämmin yö.
Äidilläni ja sisarellani oli niin paljon puhumista minulle, ja he olivat niin monta kertaa pyytäneet minua viipymään vielä viisi minuuttia, että oli lähes puoliyö talonveräjää takanani suljettaessa. Minä kuljin muutamia askelia eteenpäin lähintä Lontooseen johtavaa tietä, mutta pysähdyin sitten epäröimään.
Täyskuu loisti kirkkaana tummansiniseltä taivaalta ja levitti niin kummallisen valon kedon kummuille ja laaksoille, että se näytti olevan ainakin sata peninkulmaa suuresta kaupungista, joka oli tuolla alhaalla. Ajatus tulla ennen, kuin todella tarpeen oli, kuumaan tukahduttavaan Lontooseen kiusasi minua. Mennä levolle kuumentuneihin huoneihini tai vähitellen tukahtua näytti minusta, tuntiessani nyt sekä ruumiillista että sielullista levottomuutta, olevan melkein sama. Minä päätin mennä kotiin pisintä kiertotietä, jonka voin löytää, saadakseni olla kauemmin raikkaassa ilmassa; minä halusin kulkea erästä valkosta polkua, joka koukertelee aution kedon poikki ja lähenee Lontoota Finchleyn tiellä, ja siten palata erään sen raikkaimman etukaupungin kautta, päivän ensi koitteessa — Regents-Parkin länsipuolelta.
Minä aloin siis kulkea aivan hitaasti ketoa nauttiessani maiseman ihanasta hiljaisuudesta ja ihmetellessäni valon ja varjojen kauneita värähdyksiä, kun ne seurasivat toisiansa epätasaisella maalla kaikkialla ympärilläni. Niin kauan kun minä vielä etenin tällä ensimmäisellä ja kauneimmalla osalla yöllistä matkaani, valtasi sieluni avonaisesti se vaikutelma, jonka ympäröivä näytelmä loitsi, ja minä ajattelin aivan vähän mitään muuta — niin, totta tosiaan voin minä sanoa ajatelleeni tuskin mitään.
Mutta kuljettuani kedon ja tultuani eräälle syrjätielle, jossa ei ollut mitään nähtävää, alkoi minun ajatuksissani aivan luonnollisesti kierrellä pian koituva muutos elämäntavoissani ja tehtävissäni. Kun minä olin saapunut tämän pienen tien päähän, olin minä aivan vaipunut unelmiini ja epämääräisiin kuvitelmiini Limmeridge-Housesta, herra Fairliestä ja kahdesta nuoresta naisesta, joiden opetuksesta maalata vesivärillä minun tuli heti pitää huolta.