"Oi, Walter, sinun isälläsi ei ollut koskaan sellaista tarjousta!" sanoi äitini luettuaan paperin ja ojennettuaan sen takaisin minulle.
"Kuinka onnellista sinulle päästä tuttavuuteen sellaisen hyvän perheen kanssa", lisäsi Sarah ojentautuessaan istuimellaan, "ja päästä siihen niin tunnollisella ja yhdenvertaisella tavalla."
"Niin, niin, ehdot ovat kylläkin kaikin puolin houkuttelevat", vastasin minä kärsimättömästi. "Mutta ennenkun minä lähetän todistukseni, haluaisin kumminkin vähän aikaa miettiä asiaa…"
"Miettiä asiaa!" huudahti äitini. "Kuinka, Walter? Mitä tarkoitat?"
"Miettiä asiaa!" toisti sisarenikin. "Sepä merkillistä! Sellaisessa olosuhteessa!"
"Miettiä asiaa!" kajahti kuin kaiku professorin huulilta. "Mitä sinulla on epäilemisen syytä? Vastaa minulle heti! Etkö sinä ole valittanut terveytesi kärsivän? Etkö ole ikävöinyt edes kerrankin saada hengittää oikein raikasta maaseutuilmaa? No hyvä! Sinulla on nyt kädessäsi sitoumus mitä raikkaammasta maaseutuilmasta, niin paljon kuin sinä voit hengittää sitä neljän kuukauden aikana. Eikö niin? Häh? Ja toisekseen — sinä tarvitset rahaa. Hyvä! Onko neljä guineaa viikossa pikkuasia? Jospa minä saisin sen! — Jumal' auttakoon, Jumal' eipä minun saappaani nariseisi yhtä itsetyytyväisesti kuin pappakullan! Ajatteleppas vain: neljä guineaa viikossa ja siihen saada olla kahden ihastuttavan nuoren naisen seurassa ja mikä parempi: — hyvä vuoteesi, ihana aamiaisesi, hieno päivällisesi, teesi, vaahtoova englantilainen oluesi — kaikki ilmaiseksi — kuinka, Walter, paras, hyvä ystäväni — mitä tuhat turkosta, tuhat! Ensi kerran luulen nyt saavani silmäni oikein auki katsoakseni ja ihmetelläkseni sinua!"
Mutta ei äitini nähtävä hämmästys minun käytökseni johdosta enemmän kuin Pescan huolekas luetteleminen kaikesta uuden toimeni loistavista eduista voinut hävittää minun merkillistä haluttomuuttani matkustaa Limmeridge-Houseen. Tehtyäni kaikki pikku väitteet, jotka vain keksin, Cumberlandiin matkaamista vastaan, ja kuultuani kaikki ne peräkkäin kumottavan, koetin minä lopulta turvautua kysymykseen, mitä tulisi minun lontoolaisista oppilaistani sillä aikaa, kun minä Limmeridge-Housessa opettaisin nuoria naisia maalaamaan luonnon mukaan? Hyväksyttävä vastaus tähän oli, että suurin osa heistä olisi tavallisilla syysmatkoillaan, ja ne harvat, jotka olisivat kotona, voitaisiin uskoa eräälle ammattitoverilleni, jonka oppilaat minä kerran ennen olin ottanut hoitaakseni. Sisareni muistutti, että tämä herra juuri äskettäin, oli tarjonnut minulle apuansa, jos minä itse tahtoisin poistua kaupungista; äitini kehotti minua vakavasti olemaan antamatta perusteettoman oikun olla ehkäsemässä etuani ja terveyttäni, ja Pesca vannotti minua tuskaisella äänellä, ett'en kiusaisi häntä niin kovin hylkäämällä ensimmäisen palveluksen, minkä hän voi tehdä ystävälleen, joka kerran oli pelastanut hänen henkensä.
Sen selvän rehellisyyden ja ystävyyden, joka oli näiden sanojen takana, täytyi vaikuttaa jokaiseen ihmiseen, jolla oli kipinäkin tunnetta sydämmessään. Vaikka minä en voinut voittaa kummallista vastenmielisyyttäni, oli minulla kyllin oikeudentuntoa sydämmellisesti hävetä sitä ja lopettaa neuvottelu toivotulla tavalla: lupaamalla kaikki, mitä minulta tahdottiin.
Loppuilta kului varsin rattosasti tehdessä kaikenlaisia hauskoja kuvitteluja siitä, kuinka minä viettäisin aikani noiden kahden nuoren naisen kanssa Cumderlandissa. Pesca, joka eloutui meidän kansallisesta groggistamme, mikä näytti ihmeellisesti kohoavan hänelle päähän viisi minuuttia sen jälkeen, kuin se oli luisunut alas hänen kurkustansa, osoitti taaskin haluavansa olla täysin englantilainen pitämällä joukon puheita tiheään toinen toisensa perästä. Hän esitti maljan äidilleni, sisarelleni, minulle; ja sitten maljoja joukottain herra Fairlielle, molemmille nuorille naisille ja Herra ties' kelle kaikille, sekä piti lopulta seuran puolesta liikuttavan kiitospuheen itselleen. "Tahdon sanoa sinulle sanasen kaikessa luottamuksessa, Walter", sanoi pikku ystäväni salamyhkäisesti minulle yhdessä kotia mennessämme. "Tunnen melkein päätäni viipottavan kaunopuheisuuteni tuottamasta ilosta. Kunnianhimo hehkuu minussa. Jonakin päivänä piakkoin tulen minä teidän jaloon parlamenttiinne. Minun elämäni kaunein unelma on saada kerran olla: suuriarvoinen herra Pesca, M. P. (parlamentin jäsen!)"
Huomisaamuna lähetin minä todistukseni professorin rikkaalle suosijalle Portland-placen varrella. Kolme päivää kului, ja minä aavistelin salaisella mielihyvällä, ett'ei minun papereitani katsottu täysin päteviksi. Mutta neljäntenä päivänä tuli vastaus. Se sisälsi, että herra Fairlie oli ottanut minut palvelukseensa toivoen, että minä heti lähtisin matkalle Cumberlandiin. Kaikki tarpeelliset ohjeet matkaa varten oli selvästi ja tarkkaan merkitty jälkikirjoitukseen.