"Mitä sinä näet naurettavaa siinä?" kysyin minä niin tyytymättömänä, kuin olisi ollut oma palvelijani edessäni, "Tiedätkö, kenen koira tämä on?"
"Ei, neiti, sitä en tiedä." Hän vaikeni, katsoi koiran haavoitettua sivua näytti äkkiä elostuvan jostain uudesta käsityksestä — hymähti tyytyväisenä osoittaessaan haavaa ja sanoi: "Sen on Baxter tehnyt — niin sen on Baxter tehnyt!"
Minä olin niin suuttunut, että teki mieli antaa hänelle korvapuusti.
"Baxter?" kysyin minä. "Mikä villipeto se on, jota sinä kutsut
Baxteriksi?"
Tyttö nauroi taas äänekkäämmin vastatessaan: "Hoo, varjelkoon, neiti! Baxter on metsänvartija ja kun hän tapaa vieraita koiria hiipimässä täällä ympäristöllä, ampuu hän ne. Se on metsänvartijan velvollisuus, neiti. Tämä koira kuolee kyllä. Kas tässähän näkyy, mihin sitä on ammuttu, eikö niin? Niin, Baxter on sen tehnyt, ja siinä hän teki oikein, sillä hänen on niin tehtävä."
Minä olin melkein kyllin ilkeä toivoakseni, että Baxter olisi ampunut sisäkön koiran asemasta. Kun minä kumminkin huomasin, että oli aivan turhaa toivoa tuolta paksulta tyhmyriltä mitään säälintunnetta jalkojemme juuressa makaavaa elukkaa kohtaan, pyysin minä häntä ystävällisesti kutsumaan taloudenhoitajatarta tänne. Hän meni sen jälkeen aivankuin oli tullutkin, tyytyväisesti nauraen. Oven suljettuaankin sanoi hän hiljaa itsekseen: "Baxter se oli, ja hänen oli se tehtävä."
Taloudenhoitajatar, jolla on sekä sivistystä että ymmärrystä, oli ollut kyllin huolekas ottaakseen mukaansa maitoa ja vähän lämmintä vettä. Samassa tuokiossa kun hän näki koiran, säpsähti hän ja punastui.
"Jumalani", huudahti hän, "se on varmaankin rouva Catherickin koira!"
"Kenen?" kysyin minä kerrassaan hämmästyneenä.
"Rouva Catherickin. Te tunnutte tuntevan rouva Catherickin, neiti
Halcombe."
"En persoonallisesti, mutta olen kuullut puhuttavan hänestä. Asuuko hän täällä?"