Koko aamu meni tällä tavalla — osaksi katsomalla huoneita, osaksi sillä nelikulmaisella kentällä, jonka rajoitti asuinrakennus kolmelta puolelta ja neljänneltä korkea rauta-aita ja portti, jotka tällä sivulla suojasivat sisäänkäytävää. Kentän keskellä on suuri, aivan pyöreä kalalammikko, jonka reunat ovat hakattua kiveä ja jonka keskellä on vertauskuvallinen hirviö. Lammikko on täynnään kulta- ja hopeakaloja, ja sitä ympäröi leveä vyö, hienoin ruohikko, jota koskaan olen tallannut. Tänne pysähdyin minä varjopuolelle ja katsoin siellä kyllin huvittavan istua aina aterialle asti. Sen jälkeen otin minä suuren olkihattuni ja kuljeskelin yksinäni lämpimässä, kauniissa auringonpaisteessa katsellessani ympäristöä.
Päivänvalo vahvisti sen vaikutuksen, jota minä olin eilisiltana kokenut — Blackwaterissa on liian paljon puita; ne sulkevat aivan asuinrakennuksen. Ne ovat enimmäkseen nuoria ja istutetut liian likelle toisiaan. Minusta tuntuu siltä, että ennen sir Percivalin aikoja olisi tilalla tukinhakkuulla pantu perinpohjainen hävitys toimeen ja että hänen edeltäjänsä olisi harmistuneena tahtonut täyttää kaikki aukkopaikat, niin pian kuin mahdollista. Katsellessani ympärilleni asuinrakennuksen lähimmässä ympäristössä, huomasin minä kukkatarhan sen vasemmalla puolella ja menin sinne nähdäkseni mitä siellä olisi huomattavissa.
Lähemmin katsellessani näin minä, että puutarha oli pieni, huonosti varustettu ja hoidettu. Minä poistuin siitä, avasin aitauksessa olevan pikkuportin ja jouduin mänty- ja kuusipuistikkoon.
Sievä, taidokkaasti laadittu polku kiemurteli puiden välissä. Hetkisen kuljettuani sitä ilmaisi minulle kokemukseni, että maaperä tuli yhä hiekansekaisemmaksi ja hedelmättömämmäksi. Käveltyäni noin puolisen peninkulmaa havumetsässä, kääntyi polku äkkiä; aivan pian loppuivat puut molemmin puolin, ja minä huomasin seisovani laajan, aukean kedon reunassa ja edessäni näin minä Blackwater-järven, josta talo on saanut nimensä.
Maa, joka aleni järveä kohden siitä paikasta, missä minä seisoin, oli pelkkää hiekkaa pienine kanervaisine mäkineen siellä ja täällä, jotka tarjosivat sen karussa hedelmättömyydessä edes jotakin vaihtelua. Näkyi selvästi, että järvi aikoinaan oli ulottunut aivan siihen paikkaan asti, jossa minä nyt seisoin, ja että se vähitellen oli laskenut, niin että se nyt oli pienempi kuin kolmannes entisestä pinta-alastaan. Minä näin nyt neljännes peninkulman päässä minusta syvänteessä sen hiljaisen veden jakautuneena kaislikkoa ja sotkeutuneita vesikasveja kasvaviin lätäköihin ja lammikoihin sekä pikku maakumpareihin. Minua vastaisella rannalla kasvoi korkeita puita taasen tiheään, sulkien kaiken näköalan ja heittäen synkän varjon matalaan, epäterveelliseen veteen. Mentyäni alas järven rannalle huomasin minä maan vastapäisellä puolella olevan vetisen ja suoperäisen sekä kasvavan suokasveja ja pajupensaita. Vesi, joka näytti kirkkaalta avonaisella, hiekkaisella rannalla, missä aurinko paistoi, näytti mustalta ja saastaiselta vastaisella puolella, missä se oli syvemmällä tiheäin, yhteenkietoutuneiden pensaiden ja puiden varjossa, jotka kohosivat mutaisesta rannasta. Sammakot kurnuttivat ja vesirotat pulskahtelivat tummassa vedessä minun lähestyessäni järven suoperäistä puolta.
Täällä oli puoleksi vedessä vanha, lahonnut kumoonkaadettu vene; auringonsäde tunki vaivoin puujoukon läpi ja valaisi kuivunutta köliä, ja käärme lojui siinä auringonpaisteessa kummallisessa kiemurassa väijyen näennäisessä levossa. Lähellä ja kaukaa oli maisemalla sama autiuden ja rappeutumisen luonne, ja ylhäällä loistava kesätaivas saattoi tämän surullisen kuvan esiintymään vieläkin selvemmässä valossa. Minä käännyin ja menin takaisin korkeammalle, kanervaisemmalle maalle sekä ohjasin askeleeni siltä puolelta, jota minä olin kulkenut; vanhalle, rapistuneelle puuvajalle, joka oli havumetsän äärimmäisessä reunassa ja liian vähäpätöinen voidakseen kiinnittää huomiotani järven laajan ja villin maiseman rinnalla.
Kun minä lähestyin vajaa, huomasin minä sen olevan vanhan venehuoneen ja yritetyn sitä nähtävästi myöhemmin muuttaa jonkunlaiseksi huvihuoneeksi asettamalla siihen mäntyinen penkki, muutamia tuoleja ja pöytä. Minä menin sisään ja istuuduin alas levähtääkseni hetkisen.
Olin tuskin ollut siellä minuuttia enempää, kun minusta tuntui ikäänkuin kuulisin oman nopean hengitykseni kaiun läheisyydessäni. Minä kuuntelin tarkkaavasti muutamia silmänräpäyksiä ja kuulin selvästi hiljaisen vikinän ja ähkimisen, joka kuului lattialta sen tuolin alta, jolla minä istuin. Pikku asiat eivät juuri hermojani tärisytä, mutta tässä hiljaisuudessa hypähdin minä kauhistuneena ylös, huusin, en saanut vastausta, karaisin taaskin rohkeuttani ja katsoin lattialle.
Siinä, kyyristyneenä seinän viereen, makasi avuton syy kauhistukseeni pienen koiraraukan haamussa — valkean ja mustan kirjava villakoira. Elukkaraukka valitti heikosti katsoessani ja houkutellessani sitä, mutta ei liikkunut. Minä nostin pois tuolin ja katsoin sitä lähemmin. Koiraraukan silmät olivat melkein sammuneet ja veripilkkuja oli sen toisella valkoisella sivulla. Nähdä heikon, avuttoman olennon, joka ei edes voi valittaa, kärsivän, on surullisimpia näkyjä maailmassa. Minä nostin ylös sen niin varovasti kuin voin, käärin hameeni helman sen ympärille ja kannoin sen niin huolellisesti ja nopeasti kuin mahdollista taloon.
Kun en nähnyt ketään ihmistä eteisessä, menin minä suoraan huoneeseeni, laitoin vuoteen koiralle vanhasta saalista ja soitin kelloa. Suurin ja lihavin sisäkkö, joka kenties voi löytyä tässä maailman osassa, tuli sisään niin tyhmän reippaan näköisenä, että se olisi pyhimyksenkin suututtanut. Tytön leveät, muodottomat kasvot tulivat tunnottoman tyytyväisiksi hänen nähdessään haavoittuneen elukan lattialla.