IV.

Heinäkuun l päivänä. — Heidän kotiintulostaan aiheutunut puuha ja touhu on jo laannut. Kaksi päivää on kulunut siitä, kun matkalla-olijat palasivat, ja tämä aika on ollut kylliksi määrätäkseen järjestyksen meidän elämällemme Blackwater-Parkissa. Voin tuskin tarttua päiväkirjaani, toivoen häiritsemättä saavani tehdä muistoonpanojani.

Mutta ennen kaikkea täytyy minun kirjoittaa merkillinen huomio, jonka olen tehnyt Lauran kotiin palaamisen jälkeen.

Kun kaksi perheen jäsentä tai kaksi uskollista ystävää eroaa — kun toinen matkustaa pois ja toinen pysyy kotona, niin näyttää aina edellisen palaaminen kotonaolijasta kiusallisen epäedullisessa valossa, kun he taas uudelleen kohtaavat toisensa. Uusien vaikutelmien ja uusien elämäntapojen, joita toinen puoli on halukkaasti omistanut, toisen puolen passiivisesti pysyessä vanhoissa ajatuksissaan ja olosuhteissaan, äkillinen kohtaaminen näyttää vasta hajoittavan hellimpäin omaisten, uskollisimpain ystäväin herkimmät tunteet toisiaan kohtaan ja tuovan jotakin vierasta heidän välilleen, jota kumpikaan ei ole odottanut ja jota kumpikaan ei voi voittaa. Sittenkun ensimmäinen onnentunne nähdä jälleen Laura oli mennyt, sittenkun me olimme istuneet hetkisen käsi kädessä rauhoittuaksemme kyllin voidaksemme puhua, sain minä heti kokea tätä tunnetta ja minä voin huomata, että Laura teki samoin. Se on osaksi haihtunut jouduttuamme vanhoihin tapoihimme, ja varmaankin on se pian aivan poissa. Mutta se on varmaan jotain vaikuttanut ensi arvosteluuni hänestä nyt, kun me taasen olemme yhdessä, ja tämä on juuri syynä, miksi minä olen katsonut täytyväni mainita siitä. Hän on huomannut minun olevan muuttumattoman, mutta minun mielestäni ei hän ole entisenlaisensa.

Hän on muodoltaan toisenlainen ja ainakin yhdessä suhteessa sisäiseltä olennoltaankin. Minä en tahdo päättää, että hän on vähemmän kaunis kuin ennen; minä voin vain sanoa, että hän näyttää minusta vähemmän kauniilta.

Toiset, jotka eivät katsele häntä minun silmilläni, luulevat varmaankin, että hän on tullut kauniimmaksi. Hänen kasvonsa ovat värikkäämmät, niillä on päättävämpi ilme, enemmän pyöreyttä ulkonaisissa piirteissä kuin ennen, ja hänen vartalonsa, niin, koko hänen esiintymisensä näyttää minusta saaneen enemmän varmuutta, kuin mitä hänellä oli naimattomana. Mutta minusta puuttuu jotakin häneltä — jotakin, joka muinoin oli onnellisella, viattomalla Laura Fairliellä, ja jota minä en enää huomaa lady Glydellä. Muinoisina aikoina oli hänen kasvoillaan, joiden kauneutta minä en voi sanoin kuvata yhtä vähän kuin siveltimelläkään, kuten Hartrightin oli tapana sanoa, raikkaus, suloisuus, alinomaa vaihteleva ja kumminkin aina pysyvä heleä viehkeys. Se on poissa. Minä luulin hetkisen näkeväni heikon kajastuksen siitä, kun hän kalpeni liikutuksesta nähdessämme jälleen toisemme illalla heidän tultuansa kotiin, mutta sitten en ole nähnyt sitä. Ei mikään hänen kirjeistään ollut valmistanut minua kohtaamaan häntä muuttuneena. Niistä olin minä päinvastoin saanut sen käsityksen, että hän avioliitostaan huolimatta ainakin ulkomuodolleen oli entisenlainen. Kenties luin minä hänen kirjeensä väärin ennen — eli kenties luen minä nyt väärin hänen kasvoistaan? Mutta samapa se! Jos hänen kauneutensa on voittanut tai menettänyt menneen kuuden kuukauden aikana, niin on ero tehnyt hänet minulle kalliimmaksi kuin milloinkaan ennen — ja tämä on ainakin edes yksi hyvä tulos hänen avioliitostaan.

Toinen muutos hänessä — muutos, joka koskee hänen luonnettaan, ei ole kummastuttanut minua, sillä minä olen valmistunut siihen hänen kirjeittensä kautta. Nyt, kun hän on taasen kotona, huomaan minä hänen olevan yhtä haluttoman lausumaan mitään hänen avioliittoaan koskevista seikoista kuin meidän erossa ollessammekin, jolloin me vain kirjeellisesti voimme ilmaista ajatuksiamme. Ensi yritykselläni koskettaa tätä kiellettyä alaa pani hän kätensä suulleni, silmäten ja tehden liikkeen, joka liikuttavalla ja tuskaisella tavalla palautti mieleeni hänen lapsuutensa ja menneen ajan muiston, jolloin ei mitään salaisuutta ollut välillämme.

"Milloin tahansa sinä ja minä olemme yhdessä, Marian", sanoi hän, "niin tunnemme me molemmat itsemme onnellisemmiksi ja tyytyväisemmiksi toisiimme antaessamme avioliittoni olla, niinkuin se on, ja ajatellessamme ja puhuessamme siitä niin vähän kuin mahdollista. Minä tahdon mielelläni sanoa sinulle itsestäni kaikki, rakkaimpani", jatkoi hän, samalla kun hän hermostuneen kärsimättömästi aukoi ja kiinnitti vyötäisilläni olevaa nauhaa, "jos minun uskomani asiat päättyisivät siihen. Mutta siihen ne eivät pääty — ne johtaisivat vain minua hyvässä luottamuksessa kertomaan miestäni koskevia asioita; ja nyt, kun minä olen naimisissa, katson minä olevan oikeinta välttää sitä sekä hänen että sinun ja minunkin tähteni. Minä en sano, että ne surettaisivat sinua tai minua — minä en tahdo, että sinä uskot sitä. Mutta minä tahdon nyt olla onnellinen saatuani sinut takaisin ja minä tahdon, että sinä myöskin olisit onnellinen —", hän vaikeni äkkiä ja katsoi ympäri huonetta, — minun omaa huonettani — jossa me istuimme ja puhelimme toistemme kanssa. "Ah", huudahti hän ja taputti käsiään iloisesti hymyillen, "täällähän tapaan minä heti vanhan ystävän! Sinun kirjahyllysi, Marian, sinun rakas, pikkunen, vanha, ruma kirjahyllysi — kuinka iloinen olenkaan, kun otit sen mukaasi Limmeridgestä! Ja kas, tuo kauhea, suuri sateenvarjo sitten, jota sinä aina pidit mukanasi, kun satoi! Ja parhaan kaikesta: sinun oman rakkaan, tumman, viisaan mustalaisnaamasi, jonka sinä nyt käännät minuun päin kuten entisaikoinakin! Täällä sisässä on niin kodikasta. Kuinka saamme vielä kodikkaampaa? Niin, minä asetan isäni valokuvan tänne ja kaikki muut Limmeridgestä tuomani pikku kalleudet, ja me vietämme monta tuntia päiväänsä näiden neljän tutun seinän sisällä. 'Oi, Marian!' sanoi hän, otettuaan nopeasti pikku jakkaran ja istuuduttuaan sille, ja katsoi minua silmiin sydämmellisellä, vakavalla ilmeellä, 'lupaa minulle, ett'et koskaan mene naimisiin, ett'et koskaan jätä minua. Näyttää itsekkäältä näin sanoa, mutta sinun on paljon parempi olla naimattomana — jollei — jollei sinulla ole jokin varsin rakas, mutta ethän sinä koskaan rakasta ketään niin suuresti kuin minua — eikö niin?' Hän vaikeni taasen, pani minun käteni ristiin polvelleni ja painoi kasvonsa niitä vastaan. 'Oletko kirjoittanut monta kirjettä ja saanut monta kirjettä viime aikoina?' kysyi hän hiljaisella, aivan muuttuneella äänellä. Minä ymmärsin kyllä, mitä hän tarkoitti kysymyksellään, mutta katsoin velvollisuudekseni olla vastaamatta siihen puolitiessä. 'Oletko kuullut mitään hänestä?' jatkoi hän ja koetti hyväillen saattaa minut antamaan anteeksi tämän suoranaisen kysymyksen suutelemalla käsiäni, joihin hän painoi yhäti kasvojansa. 'Onko hän onnellinen ja tyytyväinen? Edistyykö hän taiteessaan? Onko hän taasen entisenlaisensa ja onko hän unhottanut minut?'"

Hänen ei olisi pitänyt tehdä näitä kysymyksiä. Hänen olisi pitänyt muistaa päätöstään tuona aamuna, jolloin sir Percival sai hänen pysymään sitoumuksessaan, ja jolloin hän jätti minulle ikuisesti Hartrightin maalauksia sisältävän kirjan. Mutta ah, kenellä on niin paljon luonteenlujuutta, ett'ei hän jonkun kerran horjahda hyvistä päätöksistään? Kuka on se nainen, joka todellakin ja ainaiseksi on voinut repäistä sen kuvan sydämmestään, johon hän kerran oli kiintynyt syvällä ja tosi rakkaudella? Mainitaanhan tosin kirjoissa, että sellaisia yliluonnollisia olentoja on ollut, mutta mitä vastaa meidän oma kokemuksemme siihen?

Minä en yrittänytkään nuhdella häntä; kenties juuri siksi, että minä kunnioitin sitä pelotonta rehellisyyttä, joka saattoi minun tietooni sen, minkä useimmat naiset hänen asemassaan olisivat salanneet parhaimmilta ystäviltäänkin, — kenties siksikin, että minun oma sydämmeni ja omatuntoni sanoi minulle, että minä hänen sijassaan olisin tehnyt samat kysymykset ja omannut samat ajatukset. Mielestäni olin minä oikeutettu vastaamaan hänelle, ett'en minä ollut enemmän kirjoittanut kuin kuullut mitään pitkään aikaan hänestä, johdattaakseni puheen sitten vähemmin vaarallisiin asioihin.