Paljon on minulle selvinnyt tässä ensimmäisessä luottavassa keskustelussa hänen kotiin palattuaan, joka on saattanut minut surulliseksi. Ennen kaikkea se este meidän keskinäiselle luottamuksellemme, jonka hänen avioliittonsa, tulemalla kielletyksi keskusteluaineeksi, on aikaansaanut — meille, joilla ei ennen ollut mitään salattavaa toisiltamme. Toiseksi minun surullinen vakuutukseni kaiken lämpimämmän tunteen, kaiken sydämmellisen sopusoinnun puutteesta hänen ja sir Percivalin välillä, jonka hänen sanansa, hänen tietämättään, ovat ilmaisseet minulle; ja lopuksi levottomuutta herättävä varmuus siitä, että tuo onneton rakkaus — olkoon kuinka viaton tahansa — vieläkin elää yhtä voimakkaana ja lämpimänä hänen sydämmessään kuin koskaan ennen. Kaikki nämä ovat huomioita, mitkä voivat surettaa sitä, joka rakastaa häntä niin syvästi ja sydämmellisesti kuin minä rakastan.
On vain yksi lohdutus, jonka minä voin asettaa sitä vastaan — lohdutus, jonka täytyy rauhoittaa minua ja joka todellisuudessa lohduttaakin. Kaikki se suloinen lempeys hänen luonteessaan, koko hänen luontonsa teeskentelemätön hellyys, koko se yksinkertainen, viehkeä, naisellinen viehätys, joka muinoin saattoi hänet kaikkien rakastamaksi ja iloksi, jotka tulivat vain hänen läheisyyteensä — kaikki on tämä taas minun riemunani. Kaikkia muita vaikutelmia olen minä joskus hieman taipuva epäilemään, mutta tästä viimemainitusta, parhaimmasta kaikista, tulen minä päivä päivältään yhä varmemmaksi.
Mutta minun täytyy lausua mielipiteeni myöskin hänen seuraajistaan, ennen kaikkea hänen miehestään. Mitä olen minä huomannut hänestä hänen kotiin palattuaan, joka voi parantaa minun käsitystäni hänestä?
Sitä on minun vaikea sanoa. Pikku suuttumukset ja ikävyydet näyttävät vallanneen hänen mielensä kotiintulon jälkeen, eikä kukaan mies näyttäydy edukseen sellaisissa olosuhteissa. Hän näyttää minusta laihemmalta kuin ennen matkaansa, mutta näännyttävä kuiva yskä ja alinomainen levottomuus ovat lisääntyneet. Hänen esiintymisensä — ainakin minua kohtaan — on tylympää kuin ennen. Kun hän tuli illalla, tervehti hän minua hyvin vähän tai ei ollenkaan entisellä kohteliaisuudellaan ja hyväntahtoisuudellaan — se ei ollut mikään kaunopuhelias tervetulotoivotus, se ei osoittanut ainakaan mitään nähtävää iloa minun jälleen näkemisestäni — ei mitään muuta kuin nopea käden puristus ja kova: — "Mitä kuuluu, neiti Halcombe? — Hauska nähdä Teitä." Hän näytti pitävän minua jonakin kapineena Blackwater-Parkin muun irtaimiston joukossa, näytti tyytyväiseltä huomatessaan minun olevan tarpeellisella paikallaan eikä välittänyt minusta sen jälkeen tuon enempää.
Useimmat miehet näyttävät jonkun puolen luonteestaan kotona, jonka he salaavat huolellisesti muualla, ja sir Percival on jo kehittänyt turhan tarkan järjestysvimman, joka minusta on aivan uusi piirre hänessä. Jos minä otan kirjan kirjastosta ja panen sen pöydälle, niin seuraa hän minua ja panee sen paikoilleen. Jos minä nousen ylös tuolilta ja jätän sen siihen, missä olen istunut, niin muuttaa hän sen heti paikalleen seinän viereen. Hän poimii kukat, jotka sattumalta ovat pudonneet matolle, ja murisee niin tyytymättömänä, kuin olisivat ne palavia hiiliä ja voisivat helposti polttaa reiän siihen, ja jos on poimu pöytäliinassa, jos puuttuu pöytäveitsi päivällispöydästä, niin hyökkää hän niin raivoisasti palvelijain kimppuun, kuin olisivat ne mitä törkeimmästi menetelleet persoonallisesti häntä kohtaan.
Minä olen jo maininnut sanan niistä pikku loukkauksista, jotka näyttävät närkästyttäneen häntä kotiin palaamisen jälkeen. Paljon tästä luonteen pahentumisesta, jonka minä olen huomannut hänessä, voi olla seurauksena siitä. Minä koetan olla siinä vakuutuksessa, koska minä mitä kauimmin koetan olla lohduton tulevaisuuteen nähden. Epäilemättä koettaakin miehen luonnetta kohdata harmia samana hetkenä, kuin hän astuu jalkansa omaan kotiinsa pitkän poissa-olon jälkeen, ja sellainen suututtava seikka sattui todellakin sir Percivalille minun läsnä-ollessani.
Illalla heidän tultuansa seurasi taloudenhoitajatar minua eteiseen ottaakseen vastaan herraansa ja emäntäänsä sekä heidän vieraitansa. Heti nähtyään hänet sir Percival kysyi, oliko jokin vieras äskettäin ollut tapaamassa häntä. Taloudenhoitajatar vastasi hänelle silloin samoin, kuin hän jo ennemmin oli minulle kertonut, nimittäin että eräs matkustava herra oli ollut täällä kysymässä, milloin hänen isäntäänsä odotettiin kotiin. Sir Percival kysyi heti vieraan nimeä. — Sitä ei oltu sanottu. Vieraan ammatti? Ei sitäkään oltu ilmoitettu. Millaiselta herra näytti? Taloudenhoitajatar koetti kuvata häntä, mutta ei onnistunut antamaan nimettömästä vieraasta mitään sellaista piirrettä, josta hänen isäntänsä olisi heti voinut tuntea hänet. Sir Percival rypisti otsaansa, polkasi suuttuneena lattiaan ja mennä tuiskahti sisään tervehtimättä enää ketään. Miksi hän suuttui niin pikku asiasta, en voi selittää, mutta että hän suuttui, on varma.
Kaikissa tapauksissa on minun parasta olla muodostamatta mitään varmaa vakuutusta hänen esiintymisestään, puheistaan ja käytöksestään omassa kodissaan, kunnes hän on saanut aikaa rauhoittua siitä levottomuudesta, joka nyt, en tiedä mistä syystä, nähtävästi kiusaa häntä. Minä tahdon kääntää nyt päiväkirjani lehden ja jättää Lauran puolison toistaiseksi.
Molemmat vieraat — kreivi ja kreivitär Fosco — seuraavat sen jälkeen listallani. Lausun ajatukseni ensin kreivittärestä päästäkseni hänestä niin pian kuin mahdollista.
Laura ei nähtävästi ole joutunut syypääksi mihinkään liiotteluun kirjoittaessaan, että minä enää tuskin tuntisin hänen tätiänsä tavatessamme. En koskaan ennen ole nähnyt naisen niin muuttuneen avioliittonsa takia kuin tämän rouva Foscon.