Kolmekymmentäseitsen-vuotiaana Eleonor Fairlienä tulvi hänen puheensa hullutuksia ja vaatimuksia; siihen aikaan väsytti hän aivan onnettomat miehet kaikilla tuhansilla pikkumaisilla oikuilla, joilla turhamainen ja hassutteleva nainen voi kiusata toista ihmissuvun puolta. Neljäkymmentäkolmevuotiaana kreivitär Foscona voi hän istua monta tuntia lausumatta sanaakaan, sulkeutuneena itseensä ja jäykkänä kuin jääkuva. Nuo kauheat ja naurettavat korkkiruuvit, jotka ennen roikkuivat molemmin puolin hänen kasvojansa, ovat nyt poistetut ja saaneet sijaan joukon kankeita, lyhyitä pikku kiehkuroita, samanlaisia kuin vanhoissa peruukeissa nähdään. Yksinkertainen mummomainen myssy peittää hänen päätänsä ja antaa hänelle nyt, ensi kerran elämässään, arvokkaan naisen ulkomuodon. Ei kukaan, lukuunottamatta luonnollisesti hänen miestään, voi nyt nähdä, mitä jokainen siihen aikaan näki hänessä — minä tarkoitan naisluurankoa. Puettuna kokomustaan tai harmaisiin pukuihin, jotka ulottuvat aina kaulaan saakka — muoti, jolle hän olisi nauranut tai joka olisi kauhistuttanut häntä ennen hänen avioliittoansa, mikäli vain hänen oikkuilemisensa olisi viehättänyt häntä — istuu hän nyt hiljaisena nurkassa. Hänen kuivat, valkoiset kätensä, jotka ovat niin laihat, että hikihuokoset loistavat liidunvärisinä, ovat alinomaisessa liikkeessä, joko näpläten yksitoikkoista koruneulettä tai valmistaen loppumatonta varastoa pikku paperosseja herra kreivin omaksi tarpeeksi. Niinä harvoina hetkinä, jotka hänen kylmät, siniset silmänsä ovat kohotetut tästä työstä ovat ne tavallisesti kiintyneet hänen puolisoonsa samalla mykän, kysyvän alistuvaisuuden ilmeellä, jonka näkee uskollisella koiralla. Ainoa jonkin tunteen merkki, jonka minä tähän asti olen voinut huomata hänen jäätävää pakkoa kuvastavalla pinnallansa, on pari kertaa ilmennyt tiikerimäisen tukahdutettuna mustasukkaisuutena sitä palvelijaa kohtaan, jonka kanssa kreivi puhuu tai jota hän katselee jonkinlaisella harrastuksella tai huomaavaisuudella. Lukuunottamatta tätä on hän aina, aamuin, keskipäivin, illoin, ulkona ja sisässä, rumalla ja kauniilla säällä, niin jääkylmä kuin marmorikuva ja yhtä läpitunkematon kuin sekin. Jokapäiväiseen yhdessäoloon nähden on tämä muutos epäilemättä hyvä, kun käsittää, että hän on muuttunut kohteliaaksi, hiljaiseksi naiseksi, joka ei koskaan ole tiellä. Kuinka hän sitä vastoin on todellisesti parantunut, on toinen kysymys. Minä olen pari kertaa pannut merkille, kuinka nopeasti vaihtelevat ilmeet värähtelevät hänen huulillansa ja kuullut kummallisia vivahduksia hänen rauhallisessa äänessänsä, jotka ovat saaneet minun aavistamaan, että hänen nykyinen pakkotilansa salaa jotain vaarallista hänen luonteessaan, joka muinoin puhkesi ilmi tosin epämiellyttävällä, mutta pohjaltaan vaarattomalla tavalla. On mahdollista, että minä petyn tässä; mutta uskon kumminkin olevani oikeassa. Aika on näyttävä sen.

Ja mitä on minun sanominen siitä taikurista, joka on voinut saada aikaan näin ihmeellisen muutoksen - siitä vieraasta puolisosta, joka on niin kukistanut tämän sietämättömän englannittaren, että hänen omat sukulaisensa tuskin tuntevat häntä enää — kreivi Foscosta?

Niin, muutamin sanoin lausuttuna seuraavaa: Hän näyttää mieheltä, joka voi kesyttää mitä tahansa. Jos hän olisi mennyt naimisiin naarastiikerin kanssa, niin olisi hän kesyttänyt senkin; jos hän olisi mennyt naimisiin minun kanssani, olisin minä valmistanut hänen paperossinsa, aivan niinkuin hänen vaimonsa nyt valmistaa hänelle — minä olisin vaiennut, kun hän katsoi minuun, niinkuin hänen vaimonsa vaikenee.

Minä melkein pelkään uskoa tämän edes päiväkirjaani. Tämä mies huvittaa minua, on kiinnittänyt huomioni, on pakottanut pitämään itsestään. Kahteen lyhyeen päivään on hän vallannut itselleen suosiollisen arvosteluni, mutta kuinka hän on saanut aikaan sellaisen ihmeen, sitäpä en voi sanoa.

Nyt, käsitellessäni häntä, en voi kummastuksetta olla tunnustamatta itselleni, kuinka selvästi minä näen hänet edessäni! — Kuinka paljon selvemmin, kuin minä voin pitää mielessäni jonkun toisen kuvan, olkoonpa sir Percivalin, herra Fairlien, Walter Hartrightin tai kenen muun tahansa, paitsi Lauran! Minä voin kuulla hänen äänensä, aivankuin hän tänä hetkenä olisi puhunut kanssani. Minä muistan, mitä hän puhui eilen, niin selvään, kuin olisin kuullut sen nyt. Kuinka on minun kuvattava häntä? On ominaisuuksia hänen persoonallisuudessaan, tavoissaan ja ajanvietossaan, joita minä moittisin ankarimmin sanoin tai säälimättömimmin ivaisin toisessa miehessä. Mutta mikä tekee, ett'en minä voi niitä moittia tai ivata hänessä?

Hän on esimerkiksi tavattoman lihava. Aina tähän asti on liikanainen lihavuus ollut minusta vastenmielinen. Olen aina ajatellut yleisen mielipiteen, että ruumiin suuri laajuus edellyttää erittäin hyvää ja iloista luonnetta, olevan samaa kuin tahdottaisiin päättää, ett'eivät muut kuin hyväluontoiset ihmiset tule lihaviksi, tai että painon tilapäisellä lisäyksellä on suotuisa vaikutus sen ihmisen sielunominaisuuksiin, jota tämä lisäys onnellistuttaa. Minä olen aina taistellut näitä molempia mielettömiä katsantotapoja vastaan esittämällä esimerkkejä lihavista ihmisistä, jotka ovat olleet yhtä halpamielisiä, rikoksellisia ja ilkeitä kuin maailman laihimmat ja pahimmat. Minä olen kysynyt, oliko Henrik VIII rakastettava persoonallisuus, oliko paavi Aleksanteri VI hyvä mies, eivätkö murhaajat, herra ja rouva Manning, olleet tavattoman suuria ja lihavia henkilöitä, eivätkö enkelintekijättäret, tunnustetusti Englannin julmimmat naiset, ole yleensä tunnetut lihaviksi ja vahvoiksi. Ja niin edespäin, tusinoittain muita esimerkkejä uudelta ja vanhalta ajalta, tästä ja muista maista, ylemmistä ja alemmista luokista. Mutta vaikka minä vieläkin pysyn tässä mielipiteessä yhtä suurella vakuutuksella, niin on minulla kumminkin kreivi Fosco täällä, joka on yhtä lihava kuin Henrik VIII ja joka ainoastaan päivän tuttavuuden jälkeen on voittanut minun suopeuteni, ilman että hänen kamala lihavuutensa on ollenkaan ollut ehkäisemässä. Todellakin merkillistä.

Onko hänen ulkonäkönsä saavuttanut suosiotani?

Kenties. Hän muistuttaa hämmästyttävän suuressa määrässä suurta Napoleonia. Piirteillä on Napoleonin komea säännöllisyys, ilme muistuttaa suuren sotapäällikön tyyntä voimaa. Tämä yhtäläisyys vaikutti alussa minuun, mutta sen lisäksi on hänessä jotain muutakin, joka vieläkin enemmän on tehonnut minuun. Minä luulen, että tämä voima, jota minä nyt koetan tutkia, on hänen silmissään. Ne ovat tutkimattomimmat harmaat silmät, jotka minä koskaan olen nähnyt, niillä on joskus kylmä, kirkas, kaunis ja vastustamaton loiste, joka pakottaa minun katsomaan häneen, mutta samalla kertaa tekee kiusaavan vaikutuksen minuun. Hänen kasvojensa ja päänsä toisilla osilla on kummalliset ominaisuutensa. Hänen ihonsa esimerkiksi on merkillisen vaalea ja kalpea sekä on niin ristiriidassa ruskean, tumman tukan kanssa, että minä epäilen hänen käyttävän tekotukkaa, ja kasvot, jotka ovat huolellisesti ajetut, ovat hienommat ja rypyttömämmät kuin minun, vaikka hän Percivalin sanojen mukaan on lähes kuusikymmentä vuotta vanha. Mutta nämä eivät kumminkaan ole ne ominaisuudet, jotka niin paljon erottavat hänet kaikista niistä miehistä, jotka minä olen nähnyt. Ei, se, mikä ihmeellisesti erottaa hänet kaikista muista tavallisista ihmisistä, on aivan yksinomaan, mikäli minä voin päättää, hänen silmiensä erinomaisessa voimassa ja ilmeessä.

Hänen esiintymisensä ja taitonsa käyttää meidän kieltämme on varmaan myöskin osaltaan vaikuttanut suosiooni häntä kohtaan. Hänellä on se tyyni huomaavaisuus, se ilme olla huvitettu ja asiaan harrastunut, kun hän kuuntelee, mitä puhutaan, tai kun hän itse puhuu naiselle, se lempeä äänen väre, jota, sanottakoon mitä tahansa, ei kukaan meistä voi vastustaa. Tässä on luonnollisesti hänen tavaton englannin kielen taitonsa suureksi avuksi. Minä olen usein kuullut, miten ihmeen helposti moni italialainen oppii meidän kovan, karkean pohjoisen kielemme, mutta aina siihen asti, kun minä näin kreivi Foscon, en minä ole voinut aavistaa, että ulkomaalainen voisi puhua meidän kieltämme niin kuin hän puhuu. On hetkiä, jolloin on melkein mahdoton hänen lausumisestaan huomata, ett'ei hän ole maamiehemme, ja minä olen kuullut varsin harvoin synnynnäisten englantilaisten puhuvan meidän kieltämme niin nopeasti ja niin vähän kertaamalla kuin hän. Jos hän paneekin ajatukset kokoon omituisella tavalla, niin en minä kumminkaan koskaan ole kuullut hänen käyttävän väärää ilmaisumuotoa tai silmänräpäystäkään etsivän oikeaa sanaa.

Kaikissa tämän tavattoman miehen pikku ominaisuuksissa on jotakin samalla kertaa alkuperäistä ja niskoittelevaa. Niin lihava ja vanha kuin hän onkin, ovat kaikki hänen liikkeensä ihmeellisen keveitä ja vapaita. Hän on joskus hiljainen ja harvasanainen ja mikä merkillisempää, hän on yhtä hermostuneen tunteellinen kuin heikoin meistä. Hän saattaa antautua odottamatta telmehtimään yhtä paljon kuin Laurakin, ja eilen häntä oikein vaivasi, kun sir Percival löi yhtä koiristansa. Minun täytyy hävetä, kun minä vertaan tunteellisuuden puutettani kreivin tunteellisuuteen.