"Luonnollisesti en. Täällä ovat ajoneuvot oven edessä. Ajomieheni kyllä toimittaa Teidät asemalle oikeissa ajoin. Aja, minkä voit, Benjamin! Nouskaa ylös. Pitäkää kiinni, Merriman, ja jos Te ajatte itsenne kuoliaaksi, niin ottaa piru vain omansa." Täten siunattuaan jäähyväisiksi pyörähti vapaaherra kantapäillään ja meni takaisin kirjastoon.
Minä en ollut kuullut paljoa, mutta tämä vähäkin oli kylliksi saadakseen minut levottomaksi. Tämä "jotakin", joka "oli tapahtunut", oli aivan selvään vakava rahapula, joten sir Percivalin pelastus riippui Laurasta. Pelkoni, että Laura sotkettaisiin miehensä huonoihin raha-asioihin, täytti mieleni levottomuudella, joka epäilemättä suureni tottumattomuuteni takia sellaisiin seikkoihin ja minun yhäti vakaantuvan epäluuloni takia sir Percivalia kohtaan. Sen sijaan että olisin mennyt ulos, menin minä suoraan Lauran luo kertomaan kuulemani.
Hän kuunteli huonoja uutisiani niin levollisesti, että se kummastutti minua. Minä olen vakuutettu, että hän tuntee enemmän miehensä oikean luonteen ja hänen huonot asiansa paremmin, kuin minä tähän asti olen aavistanut.
"Minä pelkäsin juuri sitä", sanoi hän, "kuullessani puhuttavan vieraasta herrasta, joka oli ollut täällä eikä ollut tahtonut sanoa nimeänsä."
"Kenenkä sinä luulet hänen olleen?" kysyin minä.
"Luullakseni jonkun sir Percivalin saamamiehen", vastasi hän.
"Luultavasti hän aiheutti herra Merrimanin käynnin tänään."
"Tiedätkö sinä mitään näistä saamisista?"
"Ei, en mitään erikoista."
"Ethän allekirjoita mitään, ennenkun olet saanut tietää, mitä se on
Laura?"
"En, en ollenkaan, Marian. Mitä minä ilman vahinkoa ja kunniallisesti voin tehdä auttaakseni häntä, sen tahdon tehdä — voidakseni tehdä sinun elämäsi, rakkahin, ja omankin elämäni niin rauhalliseksi ja onnelliseksi kuin mahdollista. Mutta minä en tahdo taitamattomasti tehdä mitään, josta me kerran saisimme syytä hävetä. Älkäämme puhuko enempää siitä. Sinulla on hattusi — ajatteleppas, jos me nyt menisimme iltapäivän haaveilemaan metsässä."