"Se on totta", sanoi kreivi tyynesti. "Minä olen maailmanporvari, joka elämäni kuluessa olen tavannut niin monenlaista hyvettä, että minä nyt vanhuudessani olen kerrassaan hämmentynyt, kun minun pitäisi määrätä, mikä on väärää tai oikeaa. Täällä Englannissa on meillä yhdenlaista hyvettä. Kaukana Kiinassa on taas toisenlaista. John Bull sanoo, että juuri hänen hyveensä on oikea. Kiinalainen taas sanoo, että hänen on oikea. Enkä minä sano niin taikka näin yhteen tai toiseen ja olen jotenkin yhtä epävarma lyhyttukkaiseen Johniin kuin pitkäpalmikkoiseen kiinalaiseenkin nähden. Ah, sinä pikku sievä rotta, tule nyt siivosti suutelemaan minua! Kenen katsot sinä kunnon mieheksi, sokerini? Niin, sen joka antaa sinulle ruokaa ja lämmintä. Kiitos, lapseni tulkinnastasi. Se on hyvä — se on ainakin selvä."
"Odottakaa silmänräpäys, kreivi", keskeytin minä häntä. "Jos minä täydennän teidän tutkintoanne, niin on meillä ainakin yksi hyve Englannissa, joka puuttuu Kiinassa. Kiinan hallitus tappaa tuhansittain viattomia ihmisiä vähäpätöisimmästä syystä. Me täällä Englannissa olemme vapaita sellaisesta rikoksesta — me emme tee niin kauheita tekoja — me kammomme koko sydämmestämme tarpeetonta verenvuodatusta."
"Aivan oikein, Marian", sanoi Laura. "Hyvin ajateltu ja hyvin lausuttu."
"Olkaa hyvä ja sallikaa mieheni puhua edelleen", sanoi rouva Fosco ankaralla kohteliaisuudellaan. "Te saatte huomata, nuoret naiseni, ett'ei hän koskaan puhu, ellei hänellä ole päteviä syitä sanojensa tukena."
"Tuhat kiitosta, enkelini", vastasi kreivi. "Saako olla hieman bonbonia?" Hän otti taskustaan pienen kauniin, silaellun rasian ja pani sen pöydälle. "Chocolade à la vanillea", sanoi tuo selittämätön mies ja rämisti konvehtipalasia rasiassa sekä kumarsi meille, "tarjoaa Fosco ihailunsa osoitteeksi kaikille rakastettaville naisille."
"Ole hyvä ja jatka, Fosco", sanoi kreivitär silmäten pilkallisesti minuun. "Huvita minua vastaamalla neiti Halcombelle."
"Neiti Halcombe on oikeassa", vastasi kohtelias italialainen — "se tahtoo sanoa — niin pitkälle kuin hän menee. Niin minä olen yhtämieltä hänen kanssaan. John Bull kammoo kiinalaisen rikosta. Hän on maailman hienoin vanha herra ottamaan selville lähimmäisensä virheet ja hitain vanha herra pitämään selvää omistaan. Onko hän siis paljon parempi kuin ne kansakunnat, joita hän tuomitsee. Englantilainen yhteiskunta, neiti Halcombe, on yhtä usein osallinen pahassa kuin sen vihollinenkin. Niin, niin! Rikos on tässä maassa juuri mitä se on muissa: miehen hyvä ystävä ja niiden, jotka ovat hänen ympärillään — yhtä usein, kuin se on hänen vihollisensa. Suuri roisto pitää huolta vaimostaan ja lapsistaan. Kuta pahempi hän on, sitä enemmän tekee hän ne teidän säälittäviksenne. Usein hankkii hän itselleenkin hyviä keinoja. Hurjasteleva tuhlaaja, joka alati lainaa rahaa, voittaa ylimalkain enemmän ystäviltään kuin omantunnonmukainen kunnon mies, joka lainaa vain heiltä syvimmässä huolessaan. Edellisessä tapauksessa eivät ystävät ollenkaan hämmästy ja auttavat — jälkimäisessä ällistyvät he suuresti ja miettivät tarkoin asiaa. Onkohan se vankila, jossa herra Konna elää ratansa lopulla hieman huonompi kuin vaivaistalo, jossa herra Kuntonen elää loppuikänsä? Kun ihmisystävä John Howard tahtoo poistaa kurjuutta, menee hän etsimään sitä vankiloista, jossa rikollinen on onneton, mutta ei köyhyyden majoihin, joissa hyve on onneton. Kuka on se englantilainen runoilija, joka on herättänyt suurinta osanottoa — jota on liikuttavasti kuvattu sekä suorasanaisesti että runopuvussa? Niin, juuri tuo siivo, nuori henkilö, joka alkoi petoksella ja lopetti itsemurhalla — teidän rakas, romantinen, hauska Chattertoninne. Kummalle käy paremmin, luullaksenne, kahdesta köyhästä työntekijättärestä — hänellekö, joka voittaa kiusauksen ja jää rehelliseksi, vai hänelle, joka lankeaa kiusaukseen ja varastaa? Te tiedätte kaikki, että varkaudet ovat aiheuttaneet viimemainitun naisen onnen — ja hän saa elatuksensa rikkomalla seitsemättä käskyä, kun hän olisi kuollut nälkään pitämällä sen. Tule tänne, pikku kaunis rotta! Yks', kaks', kolme, nyt muutan minä sinut hetkiseksi kunnioitettavaksi naiseksi. Seiso nyt hiljaa tässä minun kämmenelläni ja kuuntele. Sinä menet naimisiin sen köyhän miehen kanssa, jota sinä rakastat, lapseni, ja puolet ystävistäsi surkuttelevat sinua, samalla kuin toinen puoli nuhtelee sinua. Mutta jos sinä sen sijaan myyt itsesi kullasta miehelle, jonka kanssa sinä et sovi yhteen, niin riemuitsevat kaikki ystäväsi, ja hengen mies pyhittää kauneimman, alhaisimman kaikesta ihmiskaupasta ja hymyilee ja nauttii sitten sinun pöydässäsi, jos sinä olet kyllin kohtelias kutsuaksesi häntä aamiaiselle. Yks', kaks', kolme! Muutu nyt rotaksi jälleen ja vikise vanhalla tavallasi. Jos pysyt edelleen hienona naisena, niin houkuttelen minä sinut kertomaan minulle, kuinka ihmiset kammovat rikosta — ja silloin, lapseni, täytyy minun epäillä, ovatko sinun silmäsi ja korvasi todellakin olleet sinulle miksikään hyödyksi. Ah, minä olen varmaan huono ihminen, lady Glyde, — enkö olekin? Minä sanon vain, mitä muut ajattelevat, ja kun muu maailma on liittoutunut pitämään naamioita todellisten kasvojen edessä, on minun käteni kyllin julkea tempaamaan pois valheen peiton ja näyttämään kuolonkallon sen alta. Minä tahdon nousta nyt vankoille norsunjaloilleni, ennenkun minä alennan arvoani vieläkin enemmän teidän silmissänne — minä tahdon nousta ylös ja liikkua hieman raikkaassa ilmassa Jalot naiset; minä menen, kuten Sheridan sanoi — minä menen ja jätän luonteeni jälkeeni."
Hän nousi ylös, asetti häkin pöydälle ja pysähtyi hetkiseksi lukemaan rottiansa. "Yks', kaks', kolme, neljä. — Haa!" huudahti hän silmäten kauhistuneena, "missä taivaan nimessä on viides — nuorin, vaalein ja sievin kaikista — Benjamini rottieni joukossa?"
Ei enemmän Lauralla kuin minullakaan ollut halua rattoisuuteen. Kreivin lausunnon kyynillinen halpamaisuus paljasti uuden puolen hänen luonteestaan, jota me molemmat kauhistuimme. Mutta oli mahdoton vastustaa kreivin surun hullunkurisuutta tuollaisen pikku-elukan katoamisen johdosta. Me nauroimme vasten tahtoamme, ja kun kreivitär nousi ylös antaakseen meille esimerkin, että meidän pitäisi mennä ulos, jotta hänen miehensä voisi etsiä kaikista loukoista ja nurkista, nousimmekin istualtamme ja seurasimme häntä.
Ennenkun olimme ottaneet edes kolmea askeltakaan, huomasi kreivin terävä silmä kadonneen suosikin sen penkin alla, jolla me olimme istuneet. Hän lykkäsi sen syrjään, otti pikku elukan käteensä, mutta pysähtyi äkkiä ollessaan polvillaan ja tuijotti silmiään kääntämättä yhteen paikkaan maahan aivan edessään.