"Ette ylhäinen mies", toisti hän itseksensä. "Jumalan kiitos! Häneen voin minä luottaa."
Tähän asti oli minun huomaavaisuudesta seuraajaani kohtaan onnistunut hillitä uteliaisuuttani; nyt voitti se kumminkin paremman tietoni.
"Minä pelkään Teillä olevan vakavat syynne valittaa jonkun ylhäisen miehen menettelyä?" sanoin minä. "Minä pelkään vapaaherran, jonka nimeä ette tahdo mainita, tehneen Teille jonkun suuren vääryyden? Onko hän syypää siihen, että Te olette tässä tähän merkilliseen vuorokauden aikaan?"
"Älkää kysykö minulta; älkää pakottako minua puhumaan siitä", vastasi hän. "Minä en voi sitä nyt sanoa. Minua on julmasti kohdeltu, minua on julmasti loukattu. Osoitatte sitä enemmän hyvyyttänne, jos tahdotte käydä nopeammin ettekä puhele kanssani — minä haluan niin paljon kuin mahdollista koettaa rauhoittua."
Me jatkoimme kulkuamme nopein askelin, ja puolisen tuntia kului, ennenkun kumpikaan meistä lausui sanaakaan. Vaikkakin minua kiellettiin puhumasta, en kumminkaan malttanut olla väliin varkain silmäämättä häntä kasvoihin. Ne olivat entisenlaisensa, huulet tiukkaan yhteenpuristetut, silmät tuijottaen suoraan eteenpäin tutkivasta, mutta kumminkin hajamielisen ilmeellä. Lähestyessämme ensimmäisiä huonerivejä ja ollessamme aivan likellä Weslegan Collegea alkoivat ensin hänen kasvonsa saada elostuneemman ja ihmisellisemmän leiman, ja hän puhui taas.
"Asutteko Te Lontoossa?" kysyi hän.
"Kyllä." Vastatessani pälkähti päähäni, että hänen tarkoituksensa oli kenties edelleenkin kääntyä puoleeni saadakseen minulta neuvoa ja apua, ja mielestäni täytyi minun poistaa häneltä pettävä toive ilmoittamalla, että minä aion heti matkustaa pois. Minä lisäsin siis: "Mutta huomenna matkustan minä Lontoosta joksikin ajaksi. Matkani on maalle."
"Mihin?" kysyi hän. "Pohjoiseenko vai etelään?"
"Pohjoiseen — Cumberlandiin".
"Cumberlandiin!" toisti hän vienolla äänellä. "Ah! minäkin toivoisin saavani matkata sinne. Minä olin kerran niin onnellinen Cumberlandissa."