Minä koetin taaskin kohottaa sitä huntua, joka oli tuon naisen ja minun välillä.
"Olette kenties syntynyt järvien kauniissa maassa?" kysyin minä.
"En", vastasi hän. "Olen syntynyt Hampshiressä; mutta minä olin lyhyen ajan Cumberlandissa koulussa. Järviäkö? Minä en voi muistaa mitään järviä. Tahtoisin jälleen nähdä Limmeridgen kylän ja maatilan."
Nyt oli minun vuoroni pysähtyä. Niin jännittynyt kuin uteliaisuuteni olikin tällä hetkellä, ei tämä kummallisen seuralaiseni odottamaton herra Fairlien tilan mainitseminen voinut muuta kuin suurimmassa määrässä hämmästyttää minua.
"Kuulitteko jonkun huutavan perästämme?" kysyi hän ja silmäsi arasti eteenpäin tietä samana hetkenä, kuin minä pysähdyin.
"Ei, ei. Se oli vain nimi, Limmeridge-House, joka herätti minun huomiotani. — Minä kuulin muutamien Cumberlandista kotoisin olevien henkilöiden mainitsevan sen joku päivä sitten."
"Ah! ne eivät olleet minun ystäviäni! Rouva Fairlie on kuollut; hänen miehensä on kuollut, ja heidän pikku tyttärensä on varmaankin naimisissa ja viety pois näihin aikoihin. En voi sanoa, ketkä nyt asuvat Limmeridgessä. Jos ne ovat joitakin samasta perheestä, tiedän vain rakastavani heitä rouva Fairlien tähden."
Hän näytti aikovan sanoa vielä enemmän, mutta hänen vielä puhuessaan tulimme. Avenue-kadun päässä olevalle tulliportille.
"Onko portinvartija näkyvissä?" kysyi hän.
Vartijaa ei näkynyt; ei kukaan muukaan ollut läheisyydessä meidän mennessämme portista. Kaasulyhtyjen ja talorivien näkeminen näytti tekevän hänet levottomaksi ja vaivaavan häntä.