"Tämä on Lontoo", sanoi hän. "Näettekö Te yhtään ajuria, jonka voisin saada? Minä olen väsynyt ja peloissani. Minä tahdon sulkeutua vaunuihin ajaakseni matkoihini."
Minä sanoin hänelle, että meidän täytyi kulkea hieman etemmäksi tullaksemme paikalle, jossa olisi ajureita ellemme olisi kyllin onnellisia tavataksemme jonkun vastaanajavan; sen jälkeen koetin minä palata Cumberlandia koskevaan keskusteluumme. Mutta se oli turhaa. Toive päästä vaunuihin ja ajaa tiehensä oli kokonaan vallannut hänet. Hän ei voinut ajatella eikä puhua mistään muusta.
Me olimme tuskin ennättäneet kävellä kolmanneksen Avenue-katua, kun minä huomasin vuokra-ajurin erään portin edustalla muutamia taloja meistä toisella puolen katua. Eräs herra hyppäsi vaunuista ja aukaisi itse puutarhan portin ja meni sinne. Minä huusin ajuria hänen hypätessään istuimelleen. Mennessämme viistoon yli kadun tullaksemme sinne oli seuralaiseni kärsimättömyys kohonnut siihen määrään, että hän melkein pakotti minun juoksemaan.
"On niin myöhäistä", sanoi hän. "Kiiruhdan siksi niin paljon, että on niin myöhäistä."
"Minä en voi lähteä ajamaan, sir, jollette aio Tottenham-court-tielle", sanoi ajuri kohteliaasti, kun minä avasin vaununoven. "Hevoseni on lopen väsynyt, enkä minä saa sitä enää muualle kuin talliin."
"Kyllä, kyllä. Aivan hyvä. Minä aijon juuri sinne päin — minä aion juuri sitä tietä!" Hän voi tuskin hengittää kärsimättömyydeltään ja tunkeutui ohitseni vaunuihin.
Minä olin tullut vakuutetuksi, että mies oli raitis ja kohtelias, ennenkuin sallin hänen nousta vaunuihin. Hänen otettuaan paikkansa pyysin minä saada seurata häntä nähdäkseni, saapuiko hän onnellisesti ja hyvin tarkoittamaansa paikkaan.
"Ei, ei ei", sanoi hän varmasti. "Nyt on kaikki hyvin; nyt olen niin tyytyväinen. Jos Te olette gentleman, niin muistakaa, mitä olette luvannut. Antakaa hänen ajaa nyt, kunnes minä käsken hänen pysäyttämään. Kiitän Teitä — ah! kuinka kiitän Teitä!"
Minun käteni oli vaununovella. Hän puristi sitä molemmilla käsillään, suuteli sitä ja lykkäsi sen luotaan. Samassa läksi hevonen liikkeelle — minä juoksin katua eteenpäin mielien epävarmasti pyytää ajuria seisauttamaan, tietämättä itsekään miksi — epäröin pelottavani ja murehduttavani naista — huusin vihdoin, mutta liian hiljaa, että ajuri olisi kuullut huutoni. Vaununpyöräin räminä kaikui yhä kauempaa — vaunut katosivat varjoihin kaukana kadulla — valkopukuinen nainen oli poissa!
Kymmenen minuuttia tai hieman enemmän oli kulunut. Minä viivyin vielä samalla puolen katua, milloin kuljin minä koneellisesti muutamia askelia eteenpäin, milloin pysähdyin hajamielisenä. Yhtenä hetkenä epäilin minä seikkailuni todellisuutta, toisena tunsin jonkun kiusallisen tunteen, että olin tehnyt jotakin väärin, saavan minun levottomaksi ja sekaannuksiin, vaikka minä samalla olin kerrassaan kykenemätön ymmärtämään, kuinka minun olisi pitänyt toisin menetellä. Minä tuskin tiesin, mihin kuljin ja mitä minun piti tehdä. En tietänyt mitään muuta varmaa kuin omien ajatuksieni sekavuuden, kun minä pian sain käsitykseni — heräsin, voisin melkein sanoa — kuullessani ajoneuvojen kolinan kiiruusti lähenevän takaani.