"Kuinka tiedätte sen?" kysyi sir Percival, joka alkoi ensin puhua.
"Minä tapasin koiran kuolevana täällä samana päivänä, jolloin te palasitte matkaltanne", vastasin minä. "Elukkaparka oli eksynyt puistoon, ja metsänvartija on ampunut sitä."
"Kenen koira se oli?" kysyi sir Percival. "Ei kai se ollut minun koiriani?"
"Koetitko sinä pelastaa eläinraukkaa?" kysyi Laura innokkaasti.
"Koetithan varmaankin pelastaa sitä, Marian?"
"Kyllä", sanoin minä, "taloudenhoitajatar ja minä teimme parastamme — mutta koira oli kuolettavasti haavoitettu ja se kuoli meidän hoitaessamme."
"Kenen koira se oli?" toisti sir Percival hieman kärsimättömästi.
"Eihän vain minun?"
"Ei, ei se ollut Teidän koirianne."
"Kenen sitten? Tietääkö taloudenhoitajatar?"
Samana hetkenä, kuin hän kysyi minulta tätä, muistui selvästi mieleeni, mitä taloudenhoitajatar oli sanonut rouva Catherickin toivomuksesta, ett'ei hänen käyntiänsä Blackwater-Parkissa ilmoitettaisi sir Percivalille, ja minä epäröin suuresti, tekisinkö oikein vastatessani sir Percivalin tekemään kysymykseen. Mutta innoissani rauhoittaa yleistä hämmästystä olin minä jo mennyt liian pitkälle voidakseni enää vetäytyä takaisin herättämättä epäluuloja, mikä vain voisi pahentaa asian. Minulla ei siis ollut muuta valittavana kuin vastata suoraan seurauksesta välittämättä.
"Kyllä", sanoin minä. "Taloudenhoitajatar tietää sen. Hän sanoi minulle koiran olleen rouva Catherickin."