"Hänen epäröimisessään ei ole hiukkaakaan järkeä", lausui sir Percival. "Minä olen selittänyt hänelle, että Englannin lait sallivat rouva Foscon todistaa nimikirjoituksen yhdessä miehensä kanssa."
"Minä myönnän sen", alkoi uudelleen kreivi. "Englannin laki sanoo kyllä — mutta Foscon omatunto sanoo ei." Hän levitti lihavat sormensa haralleen puserolle ja kumarsi juhlallisesti, ikäänkuin hän olisi halunnut esittää omantuntonsa meille kaikille mitä erinomaisimpana lisänä seuraan. "Mikä asiakirja se on, jonka lady Glyde on allekirjoittamaisillaan", jatkoi hän, "en minä tiedä enkä tahdo tietää. Minä sanon vain, että vastaisuudessa voi sattua asianhaaroja, jotka pakottavat Percivalin tai hänen asianajajansa vetoamaan todistajiin, missä tapauksessa on varsin hyvä, että nämä todistajat edustavat kahta erilaista, täysin riippumatonta mielipidettä. Näin ei ole asianlaita, jos minun vaimoni todistaa yhdessä minun kanssani. Minä en tahdo sitä sanotuksi häpeäksi itselleni tulevina päivinä, että minun rouvani menetteli minun neuvoni mukaan eikä siis ollut minään todistajana. Minä puhun Percivalin hyvää tarkoittaen ehdottaessani, että minun nimeni kirjoitetaan miehen lähimpänä ystävänä ja teidän nimenne, neiti Halcombe, hänen puolisonsa lähimpänä ystävänä. Minä olen jesuiitta, ajattelette te — halukas hiusta halkomaan — pikkumielinen ja epäilevä mies — mutta teidän tulee kuitenkin sallia minun saada tahtoni toteutetuksi kunnioituksesta minun epäröivää, italialaista luonnettani ja minun arkaa, italialaista omaatuntoani kohtaan." Hän kumarsi taaskin, astui muutamia askelia taaksepäin ja veti omantuntonsa yhtä kohteliaasti seurastamme, kuin hän oli esittänytkin sen.
Kreivin epäilykset olivat kenties rehellisiä ja ymmärrettäviäkin, mutta hänen tavassaan ilmaista ne oli jotakin, joka lisäsi minun vastenmielisyyttäni koko tätä asiaa kohtaan. Ei mikään vähempiarvoinen syy kuin kiintymykseni Lauraan olisi voinut pakottaa minua todistamaan mitään. Mutta yksi ainoa silmäys hänen levottomiin kasvoihinsa sai minun mieluummin uskaltamaan kaikki kuin jättämään hänet pulaan.
"Minä tahdon mielelläni jäädä", sanoin minä. "Ja jos minä en huomaa mitään syytä pahentamaan niitä pikku epäilyksiä, joita minä nyt tunnen, niin voitte toivoa minusta todistajaa."
Sir Percival silmäsi minuun terävästi aivankuin hän aikoisi sanoa jotakin. Mutta samassa silmänräpäyksessä kiinnitti kreivitär hänen huomionsa nousemalla ylös tuoliltaan. Hän oli nähtävästi saanut silmäyksellä käskyn mieheltään poistua huoneesta.
"Ei Teidän tarvitse poistua", sanoi sir Percival.
Rouva Fosco silmäsi taaskin käskijäänsä ja sanoi mieluummin poistuvansa, jonka jälkeen hän päättävin askelin läksi ulos. Kreivi sytytti paperossin, meni takaisin ikkunalla olevien kukkien luo ja puhalsi pieniä savukiehkuroita lehdille, aikoen suurimmalla hartaudella tappaa hyönteisiä.
Sillä välin oli sir Percival avannut kirjahyllyn alla olevan kaapin ja ottanut sieltä esille pituudeltaan useamman kerran kokoon taitetun asiapaperin. Hän pani sen pöydälle, avasi ainoastaan alimmaisen taitteen ja piti kätensä muun päällä. Se osa paperia, joka oli nähtävissämme oli aivan tyhjä; ainoastaan siellä ja täällä varustettu pienellä kiinnitetyllä suulakalla. Jokainen kirjoitettu sana oli kätketty siihen osaan, jota hän piti koossa kätensä alla. Laura ja minä katsahdimme toisiimme. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta eivät osoittaneet enemmän päättämättömyyttä kuin pelkoakaan.
Sir Percival pisti kynän mustepulloon ja ojensi sen vaimollensa.
"Kirjoita nimesi tähän", sanoi hän ja osoitti yhtä paikkaa paperilla. "Te, neiti Halcombe ja Fosco, merkitsette sitten nimenne näiden suulakkain eteen. Tule tänne, Fosco! Allekirjoitus todistamista ei voida tehdä tirkistämällä ulos ikkunasta ja savustamalla kukkia."