Kello on nyt juuri lyönyt 1. Haluaisin tietää kumpi on parempi: odottaako Lontoon lähetin saapumista, vai huomaamatta mennä ulos ja odottaa portilla.
Se epäluulo, jota minä tunnen kaikkia ja kaikkea kohtaan tässä talossa, saattoi minut katsomaan viimemainitun suunnitelman paremmaksi. Kreivi on aivan varmaan vielä ruokailuhuoneessa. Minä kuulin hänen suljetun oven läpi mennessäni kymmenen minuuttia sitten portaita ylös, harjottavan kanarialintuja: "Tulkaa ulos pikkusormelleni, pikkuruiseni, pikkuruiseni! Tulkaaa ulos — hypätkää ylös! Yks', kaks', kolme ylös! Yks', kaks', kolme alas! Yks', kaks', kolme tri-tri-tri-trilili!" Linnut alkoivat tapansa mukaan kiihkeästi laulua, ja kreivi vihelteli ja houkutteli heitä takaisin, ikäänkuin hän itse olisi ollut lintu.
Huoneeseeni johtava ovi on auki, ja minä voin yhä kuulla kaikuvaa linnunlaulua ja vihellystä. Jos minä koskaan voin hiipiä ulos huomaamatta, niin on nyt sopiva hetki. — —
Kello 4. Ne kolme tuntia, jotka ovat kuluneet siitä, kuin minä viimeksi kirjoitin, ovat kerrassaan muuttaneet tapausten juoksun Blackwater-Parkissa. Onko se hyväksi tai pahaksi, en minä uskalla ratkaista.
Ensin täytyy minun palata takaisin siihen hetkeen, jolloin lakkasin kirjoittamasta — muutoin sotkeudun minä itse ajatusteni sekamelskaan.
Aikomukseni mukaan menin tapaamaan Lontoosta saapuvaa lähettiä. Portailla en nähnyt ketään ihmistä. Tultuani alas eteiseen kuulin kreivin yhä harjottelevan lintujaan. Mutta kun menin yli neliskulmaisen pihan kuljin minä rouva Foscon ohi, joka käveli aivan yksinään vanhan mielipaikkansa, kalalammikon, ympäri. Minä hiljensin askeleitani, niin ett'ei minulla näyttäisi olevan kiirettä, ja meninpä varovaisuudessani niinkin pitkälle, että kysyin, eikö hän aikonut mennä hieman ulos aamupäivällä. Hän hymyili mitä ystävällisinkin — sanoi mieluummin olevansa kodin läheisyydessä — nyökkäsi jäähyväisiksi ja meni eteiseen. Kun minä katsoin taakseni, huomasin minä hänen sulkeneen oven, ennenkun minä olin ehtinyt avata pienen käyntiportin ajoportin vierestä.
Neljännestunti oli tuskin kulunut, kun minä olin ehtinyt puistoveräjälle.
Sen ulkopuolella kaareutui tie jyrkässä mutkassa vasemmalle, eteni siten pari sataa kyynärää, jonka jälkeen se teki uuden jyrkän mutkan oikealle, missä se yhdistyi maantiehen. Näiden kahden mutkan välillä, kätkössä puistoveräjältä toisella puolen ja rautatien asemalle johtavalta maantieltä toisella puolen, odotin minä kävellen edestakaisin. Tien molemmilla puolin oli korkeita pensasaitoja, ja minun kelloni mukaan viipyi parikymmentä minuuttia, ennenkuin minä näin tai kuulin ketään ihmistä. Tämän ajan kuluttua kuulin minä vaunujen kolinan, ja kun käännyin sille taholle, näin minä postivaunut. Viittasin ajajaa pysäyttämään. Kun hän pysäytti, pisti kunnioitettavan näköinen vanhempi mies päänsä vaununikkunasta nähdäkseen, mitä oli tekeillä.
"Anteeksi", sanoin minä, "mutta varmaankaan en erehtyne otaksuessani, että olette matkalla Blackwater-Parkiin?"
"Niin, rouva."