"Ei luullakseni, neiti", sanoi tyttö hymyillen. "Rouva Michelson lienee pikemmin valmis nousemaan ylös tällä erää kuin menemään vuoteeseen."
"Mitä? Mitä tarkoitat sinä? Onko rouva Michelson maannut sängyssä keskellä päivää?"
"Ei, neiti, ei juuri niin, mutta melkeimpä kumminkin. Hän on nukkunut koko illan huoneessaan."
Yhdistettyäni, mitä minä itse olin huomannut kirjastossa ja mitä minä juuri nyt olin kuullut Lauran kamarineidolta, näyttää minusta yksi asia olevan varma. Se henkilö, jonka me näimme järven lähistöllä, ei ollut rouva Fosco eikä hänen miehensä eikä kukaan palvelusväestä. Ne askeleet, jotka me olimme kuulleet puistossa, eivät olleet kenenkään talon asukkaan.
Kuka se sitten oli?
Minusta näyttää olevan hyödytöntä kysellä sitä. Minä en voi edes päättää, oliko henkilö mies vai nainen. Uskoakseni oli hän nainen.
VIII.
Heinäkuun 4 päivänä. — Kiusaava itsenuhtelu, jota minä tunsin eilen illalla kuunnellessani Lauran kertomusta venehuoneessa, palasi yön hiljaisuudessa ja valvotti minua syvässä surussa useita tunteja.
Vihdoin sytytin minä kynttilän ja selailin läpi vanhat muistoonpanoni nähdäkseni, kuinka suuri osa minulla oli tuossa onnettomassa erehdyksessä solmia hänen avioliittonsa ja mitä minun olisi pitänyt tehdä pelastaakseni hänet. Tämä lukeminen rauhoitti minua hieman, sillä se vakuutti minulle, että, kuinka sokeasti ja tyhmästi olin menetellytkin, oli tarkoitukseni kumminkin ollut hyvä. Tavallisesti vaikuttaa minulle itku pahaa, mutta niin ei ollut tänä yönä — luulen sen rauhoittaneen minua. Minä nousin ylös tänä aamuna lujatahtoisena ja rauhallisena mieleltäni. Ei mikään sir Percivalin sana tai teko tule tästä lähtien suututtamaan minua tai saattamaan unhottamaan, että minä kaikista nöyryytyksistä ja uhkauksista huolimatta olen täällä Lauran vuoksi suojatakseni häntä.
Ne mietiskelyt, joita meillä tänä aamuna oli järven lähistöllä huomaamamme henkilön ja puistossa kuulemaimme askelien suhteen, syrjäytyivät kaikki vähäpätöisen tapahtuman johdosta, joka kumminkin on tuottanut Lauralle paljon ikävyyttä. Hän on kadottanut sen pienen rintaneulan, jonka minä annoin muistoksi hänelle hänen avioliittonsa edellisenä päivänä. Kun se oli hänellä kävelyllämme eilisiltana, voimme me vain päättää hänen pudottaneen sen joko venehuoneeseen tai kotimatkalla. Hän on lähettänyt palvelusväkeä etsimään sitä, mutta he eivät ole löytäneet sitä, ja nyt on Laura itse mennyt etsimään. Löytäköönpä hän nyt sen tai ei, niin on sen kadottaminen puolustuksena hänen poissa-ololleen, jos sir Percival palaisi, ennenkun minä olen saanut vastauksen herra Kyrlelle lähettämääni kirjeeseen.