Nöyrin palvelijanne
William Kyrle.'
Tunsin olevani suuresti kiitollinen tämän ystävällisen ja järkevän kirjeen johdosta. Se neuvoi Lauralle syyn kieltäytyä allekirjoittamasta, syyn jota ei voida kieltää ja jonka me molemmat ymmärsimme. Lähetti odotti läheisyydessä minun lukiessani kirjettä saadaksensa määräyksensä.
"Tahdotteko olla hyvä ja sanoa, että minä olen ymmärtänyt kirjeen ja että minä kiitän siitä?" sanoin minä. "Mitään muuta vastausta ei tarvita tällä kertaa."
Samassa silmänräpäyksessä kuin minä sanoin tämän ja kun minä vielä seisoin avonainen kirje kädessäni, astui kreivi Fosco esille siitä tienmutkasta, joka johti maantielle, ja seisoi suoraan edessäni, ikäänkuin hän olisi noussut maasta.
Hänen odottamaton näkemisensä sillä paikalla, jossa minä kaikkein vähimmin odotin saavani nähdä häntä tällä hetkellä, hämmästytti minut täydellisesti. Lähetti nosti hattuansa jäähyväisiksi ja nousi jälleen vaunuihinsa. Minä en voinut sanoa hänelle sanaakaan enää — minä en voinut vastata edes hänen jäähyväisiinsä. Vakuutus, että minut oli huomattu — että tämä mies oli huomannut minut — poisti hetkiseksi kaiken kykyni liikkua.
"Aiotteko kävellä jälleen, neiti Halcombe?" kysyi hän ollenkaan hämmästymättä, niin — silmäämättä edes poismenevää postivaunua.
Toinnuin kyllin tehdäkseni myöntävän liikkeen.
"Minä olen myöskin kotimatkalla" sanoi hän. "Minä pyydän suomaan minulle kunnian seurata Teitä. Tahdotteko tarttua käsivarteeni? Te näytätte niin hämmästyneeltä katsoessanne minua!"
Otin hänen tarjotun käsivartensa. Ensimmäinen selvä ajatus, minkä minä voin ajatella, oli suostua mieluummin kaikkeen kuin tehdä hänet vihamiehekseni.
"Te näytätte oikein kummalliselta tavatessanne minut!" toisti hän tyynellä, sitkeällä tavallaan.