"Minä luulin, kreivi, kuulleeni Teidät ja Teidän pienet kanarialintunne ruokailuhuoneessa", vastasin minä niin rauhallisesti ja vapaasti kuin mahdollista.
"Niin olinkin. Mutta katsokaas, rakas neiti, minun pienillä, siivekkäillä lapsillani on itsepäiset päivänsä kuten muillakin lapsilla. — Tänä aamuna oli sellainen hetki. Vaimoni tuli sisään juuri, kun minä laskin ne häkkiinsä, ja sanoi antaneensa Teidän mennä yksinänne kävelemään. Tehän sanoitte hänelle sen — vai kuinka?" "Niin, niin sanoinkin."
"No niin, neiti Halcombe; kunnia tehdä Teille seuraa oli minusta liian houkutteleva voidakseni vastustaa sitä. Minun iälläni ei ole tietysti pahaa tunnustaa niin paljon. Minä otin hattuni ja läksin ulos tarjotakseni Teille turvaani. Niinkin vanha, lihava mies kuin Fosco on parempi turva kuin ei mitään — eikö niin? Mutta minä erehdyin tiestä — käännyin aivan lohduttomana — ja täällä olen minä äkkiä löytänyt, mitä toivoinkin."
Näin jatkoi hän puhettaan kohteliaalla tavallaan ja sellaisella sanatulvalla, joka vapautti minut kaikesta muusta vaivasta paitsi käsitykseni säilyttämisestä. Hän ei viitannut sanallakaan siihen, mitä hän itse oli huomannut tiellä, tai kirjeeseen, jota minä vieläkin pidin kädessäni. Tämä merkitsevä varovaisuus sai minut siihen vakuutukseen, että hän todellakin epärehellisellä tavalla oli hankkinut tiedon toimestani kirjoittaa Lauran hyväksi asianajajalle, ja että hän, saatuaan nyt varmasti tietää siitä varovasta tavasta, jolla minä olin saanut vastauksen, oli siten huomannut kylliksi voittaakseen tarkoituksensa ja koetti nyt vain kaikin tavoin hälventää niitä epäluuloja, joita hän tiesi herättäneensä minussa. Näissä olosuhteissa olin minä kyllin viisas ollakseni yrittämättä pettää häntä tekaistuilla selityksillä — ja sen ohella kyllin nainen tunteakseni, huolimatta pelostani häntä kohtaan, käteni ikäänkuin saastutetuksi sen levätessä hänen käsivarttaan vasten.
Kun me tulimme pihaan, huomasimme me ajoneuvot, jotka ajettiin tallin eteen. Sir Percival oli juuri tullut kotiin. Hän tuli portaille ottamaan vastaan meidät. Millainen hänen matkansa tulos lienee ollutkin, ei ainakaan hänen paha luontonsa ollut parannut.
"No, vihdoinkin tulee yksi pari teistä takaisin", sanoi hän synkästi silmäten. "Mitä se merkitsee, että koko talo on näin autiona? Missä on Laura?"
Minä kerroin hänelle Lauran kadottaneen rintaneulansa ja nyt menneen puistoon hakemaan sitä.
"Minusta on yhdentekevä, onko hän löytänyt rintaneulan vai ei", sähisi hän, "mutta minä tahdon varottaa häntä laiminlyömästä kokousta kirjastossa nyt iltapäivällä. Minä odotan häntä siellä puolen tunnin kuluttua."
Minä jätin kreivin käsivarren ja menin hitaasti ylös portaita. Hän kunnioitti minua kohteliaimmalla kumarruksellaan ja puhutteli sen jälkeen talon herraa.
"No, niin, Percival", sanoi hän, "onko sinulla ollut hauska matka? ja onko sinun kaunis, loistava Rusko-Mallysi tullut väsyneenä takaisin?"