Poliisikonstaapeli katsoi korttia, jonka hän oli saanut.
"Miksi pitää meidän ottaa hänet kiinni, sir? Mitä hän on tehnyt!"
"Mitäkö tehnyt? Hän on karannut minun mielisairaalastani. Älkää unhottako: valkopukuinen nainen. Aja!"
V.
"Hän on karannut minun mielisairaalastani."
Minä en voi totta tosiaan päättää, että se kauhea vakuutus, jonka nämä sanat sisälsivät, ahdisti minua aivan aavistamatta. Muutamat kummalliset kysymykset, jotka valkopukuinen nainen oli tehnyt minulle annettuani huonosti mietityn lupaukseni hänen saada menetellä ja päättää oman mielensä mukaan, olivat jo saaneet minun miettimään, että hän oli joko luonnostaan kuvitteleva ja ajattelematon, tahi oli hänen arvostelukykynsä jonkun kiihkeän kauhun takia joutunut pois tasapainostaan. Mutta sen voin minä kunniani kautta vakuuttaa, ett'en minä hetkeäkään sovittanut häneen niitä ajatuksia todellisesta mielipuolisuudesta, joita meissä kaikissa herättää paljas nimi: mielisairaala. En enempää hänen puheessaan kuin esiintymisessäkään ollut huomannut mitään, joka olisi voinut antaa aihetta minulle sellaiseen käsitykseen, enkä minä voi muistaa niissäkään häntä koskevissa uusissa tiedoissa, jotka vieras antoi poliisikonstaapelille, mitään, mikä oikeuttaisi sellaisen lausunnon.
Mitähän olin minä tehnyt? Olinko minä auttanut mitä julmimman väärän vankeuden uhria saavuttamaan vapautensa vai viskannut mahdottoman suureen Lontooseen onnettoman olennon, joka olisi ollut minun ja jokaisen ihmisen velvollisuus ottaa ihmisyyden nimessä suojaansa ja hoitoonsa? Olin kovin levoton tehdessäni nämä kysymykset, varsinkin kun käsitin, että ne tulivat liian myöhään.
Sen sielunlevottomuuden vallitessa, jota minä tunsin, ei ollut ajattelemistakaan mitään yölepoa, kun minä vihdoinkin saavuin Clements-Innissä olevaan asuntooni. Muutamien tuntien kuluttua olisi minun lähdettävä matkalleni Cumberlandiin. Minä istuuduin alas ja koetin ensin piirustaa ja sitten lukea — mutta valkopukuinen nainen tunkeutui minun ja kynäni, minun ja kirjani väliin. Olikohan jotakin pahaa tapahtunut tuolle onnettomalle olennolle? Se oli ensimmäinen ajatus, joka pälkähti päähäni, vaikka minä itsekkäästi koetin karkottaa sitä. Toisia ajatuksia seurasi perästä, jotka olivat vähemmän tuskallisia. Olivatko kiesseissä olevat miehet hänet tavanneet ja ottaneet kiinni, vai oliko hän vielä vapaudessaan määräämässä itse toimenpiteistänsä? Ja tapaisimmeko me varsin erilaisilla elämämme teillä vielä kerran toisemme salaperäisessä tulevaisuudessa?
Tunsin itseni tyytyväiseksi, kun oli aika sulkea ovi perästäni; kun minä sain sanoa jäähyväiset lontoolaisille puuhilleni, lontoolaisille oppilailleni ja ystävilleni ja heittäytyä uuteen toimintaan, uusiin harrastuksiin ja uuteen elämään. Yksinpä asemalla vallitseva mylläkkä ja sekasorto lähtiessä, joka muulloin oli niin väsyttävä ja hermostuttava, tuntui mielestäni nyt tekevän hyvää.
Se matkasuunnitelma, joka oli annettu seurattavakseni, määräsi ensin matkustamaan Carlisleen ja sieltä poikkeamaan rautatieltä sivuradalle, joka kulki pitkin rannikkoa. Kumminkin tapahtui se onnettomuus jo heti matkani alussa, että veturi meni rikki Lancasterin ja Carlislen välillä. Se pysähdys, joka tästä seurasi, vaikutti, että tulin liian myöhään päästäkseni lähtemään siinä junassa, jolla olin aikonut. Minun täytyi siis odottaa muutamia tunteja ja kun minä saavuin myöhäisemmässä junassa sille asemalle, joka oli lähinnä Limmeridge-Housea, oli kello yli kymmenen ja ilta niin pimeä, että minä tuskin voin hapuilla niille vaunuille, jotka herra Fairlie oli lähettänyt minua hakemaan.