"Varmaankin pidätte Te tästä vaatimattomasta, värähtelevästä iltahetkestä?" sanoi hän hiljaisella äänellä. "Ah, minä rakastan sitä! Silloin tunnen minä kaiken synnynnäisen jalon, suuren ja hyvän ihailuni ikäänkuin taivaan hengen puhdistamaksi. Luonto vaikuttaa minuun katoamattoman viehättävästi, niin sanomattoman suloisesti! Minä olen vanha lihava ukko; sanat, jotka sopivat Teidän huulillenne, neiti Halcombe, kaikuvat ivalta ja naurettavalta minun huuliltani. On raskasta tulla nauretuksi ulos minun tunteeni hetkinä, ikäänkuin minun sieluni ehdottomasti täytyisi olla kuin minäkin: vanha ja liiaksi kasvanut. Katsokaa, kallein neiti Halcombe, tätä vaipuvaa päivänvaloa, joka väräjää tuolla puiden latvojen välissä! Eikö se tunge Teidän sydämmeenne, kuten se tunkee minun sydämmeeni?"
Hän vaikeni — katsoi minuun — ja toisti Danten mainion säkeen iltahetkestä sellaisella äänen sulosoinnulla ja ihastuksella, jotka yhä enemmän lisäsivät runon verratonta kauneutta.
"Oh!" huudahti hän äkkiä ihanan italialaisen runosäkeen viime sanan vaiettua hänen huulillaan. "Minä teen itseni vanhaksi narriksi ja väsytän tyyten teidät kaikki! Vetäkäämme verho sielullemme ja palatkaamme todelliseen elämään. Percival, minä suostun lamppujen sytyttämiseen. Lady Glyde — neiti Halcombe — Eleonor, hyvä puolisoni — kuka teistä arvoisat naiseni tahtoo kunnioittaa minua pelaamalla dominoa?"
Hän puhutteli meitä kaikkia, mutta katsoi varsinaisesti Lauraan.
Laura muisti uskollisesti minun pelkoni olla loukkaamatta häntä ja suostui siis hänen ehdotukseensa. Se oli enemmän, kuin minä tänä hetkenä olisin voinut. Minä en olisi millään ehdolla voinut asettautua samaan pöytään hänen kanssaan. Hänen silmäyksensä tuntuivat tunkevan sisimpään sieluuni saakka huolimatta hämärän yhä syvemmistä varjoista. Jokainen ruumiini hermo värisi hänen äänestään, ja minä tunsin itseni milloin kuumaksi, milloin kylmäksi. Kummallinen uneni, joka illan kuluessa tuon tuostakin oli ahdistanut minua, valtasi nyt mieleni hirvittävänä aavistuksena, sanomattomana kauheutena. Minä näin mielikuvituksessani taas lumivalkosen haudan — minä näin hunnutetun henkilön kohoavan siitä ja asettuvan Hartrightin viereen. Ajatus Laurasta kumpusi kuin lähteensilmä sydämmeeni ja täytti sen kyyneleillä, jotka olivat katkerampia kuin koskaan ennen tuntemani. Minä tartuin hänen käteensä hänen mennessään ohitseni pelipöytään ja suutelin häntä, ikäänkuin tämä ilta erottaisi meidät ainaiseksi. Kaikkien tuijottaessa hämmästyneenä minuun kiiruhdin minä lasiovien kautta, jotka olivat avoinna — kiiruhdin kätkeytyäkseni heiltä pimeään — niin, kätkeytyäkseni itseltänikin.
Tänä iltana erosimme tavallista myöhemmin. Puoliyön lähestyessä keskeytti kesäillan hiljaisen tyyneyden puiden välissä valittavan tuulen suhina. Me tunsimme kaikki ilmapiirissä äkkiä kohonnutta kylmää, mutta kreivi huomautti ensimmäisenä, kuinka tuuli salavihkaa alkoi lisäytyä. Hän pysähtyi hetkiseksi sytyttäessään kynttiläänsä ja kohotti varottavasti kätensä.
"Kuule!" sanoi hän. "Huomenna tulee muutos."
IX.
Heinäkuun 5 päivänä. — Eilispäivän tapahtumat valmistivat minua ennemmin tai myöhemmin kohtaamaan onnettomuutta. Tämä päivä ei ole vielä lopussa, ja onnettomuus on jo tullut.
Lauran ja minun laskettua aika niin tarkoin kuin mahdollista, tulimme me siihen vakuutukseen, että Anna Catherickin piti olla eilispäivänä kello 1/2 3 iltapäivällä venehuoneessa. Tähän nähden järjestin minä asian niin, että Laura olisi suuruksella tavallisuuden mukaan, mutta heti vetäytyisi hiljaisuudessa pois minun jäädessäni hetkiseksi jälkeenpäin salatakseni hänen poistumistaan ja sitten seuratakseni häntä niin pian kuin mahdollista, tulematta huomatuksi. Tällainen menettelytapa saattaisi hänet, jollei mitään häiritsevää tapahtuisi, tilaisuuteen olemaan venehuoneessa ennen kello 1/2 3 ja minut hakemaan, poistuttuani järjestyksessäni pöydästä, jonkun sopivan paikan puistossa ennen kello 3.