Ilmanmuutos, jota lisääntyvä tuuli eilisiltana antoi aihetta odottaa, sattuikin aamulla. Satoi runsaasti minun noustessani ylös ja jatkui satamista aina kello 12, jolloin pilvet hajautuivat, taivas kirkastui siniseksi ja aurinko alkoi loistaa luvaten kaunista iltapäivää.
Levoton uteliaisuuteni saada tietää, kuinka sir Percival ja kreivi alkoivat käyttää edellisen puolen päivää, ei sir Percivaliin nähden tullut ainakaan tyydytetyksi, sillä hän poistui luotamme heti aamiaisen jälkeen ja meni ulos sateesta huolimatta. Hän ei sanonut meille, mihin hän menisi eikä milloin hän tulisi. Me näimme hänen nopeasti poistuvan ruokailuhuoneen ikkunain ohi korkeat saappaat jalassa ja sadetakki päällä, siinä kaikki.
Kreivi vietti aamupäivän hiljaisuudessa osaksi kirjastossa, osaksi salongissa, soittaen pianolla erilaatuisia kappaleita ja laulaen hiljakseen mukaan. Ulkonäöstä päättäen jatkui hänen luonteensa tunteellinen puoli itsepäisesti. Hän oli hiljainen ja herkkätunteinen sekä valmis huokailemaan ja vaipumaan syviin mietteisiin vähimmästäkin aiheesta.
Päiväsuuruksemme aika oli saapunut, eikä sir Percival vielä ollut tullut takaisin. Kreivi otti ystävänsä paikan pöydässä — nieleksi surullisella ilmeellä suurimman osan hedelmätorttua, joka oli haudattu kermatulvaan. "Rakastaa makeisia ja torttuja", sanoi hän lempeällä äänellä, "on naisten ja lasten viaton ominaisuus. Minusta on rakasta jakaa tämä ominaisuus heidän kanssaan — taaskin yksi side, kalliit naiset, teidän ja minun välilläni."
Kymmenen minuutin kuluttua poistui Laura pöydästä. Minä olisin sanomattoman mielelläni tahtonut seurata häntä mutta en halunnut herättää epäluuloja, ja mikä oli vielä pahempaa, jos Anna Catherick saisi nähdä Lauraa seuraavan hänelle aivan tuntemattoman henkilön, menettäisimme me todenmukaisesti hänen luottamuksensa koskaan sitä enää voittamatta takaisin.
Minä odotin siis niin kärsivällisesti kuin voin, kunnes palvelija tuli korjaamaan ruoat pois pöydältä. Poistuessani huoneesta ei sir Percival vielä näkynyt palanneen kotiin. Viimeksi näin minä kreivin seisovan sokeripala suussa ilkeän papukaijan kiivetessä liiviä ylös ottaakseen sitä, samalla kun kreivitär Fosco, istuen miestään vastapäätä, seurasi kohtausta sellaisella tarkkuudella, ikäänkuin hän ei koskaan elämässään olisi nähnyt mitään sellaista. Matkalla puistoon pysyttäydyin minä varovasti poissa tieltä, ett'ei minua nähtäisi huoneen ikkunoista. Ei kukaan huomannut minua, ei kukaan seurannut minua. Kelloni oli silloin neljänneksen yli 3.
Jouduttuani puiden joukkoon kiiruhdin minä kulkuani, kunnes olin ehtinyt puolimatkaan puistoa. Saavuttuani niin pitkälle hiljensin minä käyntiäni ja etenin varovammin — en nähnyt enemmän kuin kuullutkaan ketään ihmistä. Hetkisen kuluttua näin minä venehuoneen takasivun — pysähdyin ja kuuntelin — menin sitten edemmäksi, kunnes minä olin aivan sen vieressä ja olisin epäilemättä kuullut, jos joku tai joitakin ihmisiä olisi ollut sisässä puhumassa. Kumminkin oli hiljaisuus aina yhtä syvä; ei lähellä eikä etäällä näkynyt ketään elävää olentoa.
Katsottuani huoneen sivuseinien edustaa — ensin yhdeltä, sitten toiselta puolelta — onnistumatta kumminkaan mitään huomaamaan, uskalsin minä mennä sen etupuolelle ja katsoa sisään —; se oli tyhjä.
Minä huusin: "Laura!" ensin hiljaa, sitten yhä kovemmin. Ei kukaan vastannut eikä ketään näkynyt. Mikäli minä voin huomata, olin minä ainoa ihmisolento järven läheisyydessä ja tässä osassa puistoa.
Sydämmeni läpätti kovasti, mutta minä pysyin lujasti päätöksessäni ja tarkastin ensin venehuoneen ja tutkin sitten sen edessäolevan maan saadakseni selville, oliko Laura ollut täällä vai ei. Sisällä huoneessa ei mikään todistanut hänen käyntiään, mutta ulkona löysin minä hänen askeleensa jäljet hiekassa.