"Niin on talon isäntä käskenyt", sanoi hän ja nyökkäsi vielä kerran.
Minä tarvitsin kaiken itsehillintäni ollakseni enempää väittelemättä hänen kanssaan ja muistaakseni, että minun täytyi ensi sanani lausua hänen isännälleen. Käänsin hänelle selkäni ja menin etsimään sir Percivalia. Päätökseni pysyä levollisena, vaikka sir Percival käytöksellään voisi panna sen kovalle koetukselle, oli tällä hetkellä täysin unhotettu — minun täytyy sanoa se häpeäkseni, ikäänkuin minä en koskaan olisi päättänyt sitä. Teki minulle hyvää — kaiken sen jälkeen, mitä minä olin kärsinyt ja sietänyt tässä talossa — teki oikein hyvää tuntea, kuinka suuttunut minä olin.
Salongissa ja ruokailuhuoneessa ei ollut yhtään ihmistä. Minä menin kirjastoon ja tapasin siellä sir Percivalin, kreivin ja rouva Foscon. He seisoivat kaikki kolme yhdessä ja sir Percival piti pikku paperia kädessään. Samassa kun minä avasin oven, kuulin minä kreivin sanovan hänelle: "Ei — tuhannesti ei!"
Minä menin oitis sir Percivalin luo ja katsoin häntä suoraan silmiin.
"Jos minä ymmärrän Teitä oikein, sir Percival, on Teidän vaimonne huone vankila ja Teidän sisäkkönne hänen vartijansa", sanoin minä.
"Niin, juuri niin Teidän on ymmärrettävä minua", vastasi hän. "Ja kavahtakaa, ettei vanginvartijani saa kaksinkertaista edesvastuuta — kavahtakaa, ett'ei Teidänkin huoneenne tule vankilaksi."
"Ottakaa Te huomioon, kuinka Te kohtelette vaimoanne ja kuinka Te uskallatte uhata minua", huudahdin minä vihani viehättämänä. "Meillä on laki Englannissa, joka suojelee naisia julmuudelta ja väkivallalta. Jos Te uskallatte hiuksenkaan taivuttaa Lauran päästä, jos Te uskallatte uhata minun vapauttani, niin vetoan minä tähän lakiin, maksakoon mitä tahansa."
Sen sijaan että olisi vastannut minulle, kääntyi hän kreiviin.
"Mitä minä sanoin sinulle?" kysyi hän. "Mitä sanot nyt?"
"Samaa, kuin äskenkin sanoin", vastasi kreivi. — "Ei!"