"Ihailen Teitä vilpittömästi", lausui rouva Fosco.
"Niin vilpittömästi", kuului kreivin ääni kuin kaikuna.
Minulla ei ollut kumminkaan enää ensimäistä, vihastunutta vastustusvoimaani loukkausta ja vääryyttä vastaan, joka piti rohkeutta yllä. Tuskainen ikäväni nähdä Laura — tunne täydellisestä tietämättömyydestäni siitä, mitä oli venehuoneessa — nämä yhdessä tuottivat minulle sietämättömiä tuskia. Minä koetin pitää hyvää naamaa ja puhua kreivin ja hänen rouvansa kanssa samalla äänellä, jota he olivat käyttäneet minua kohtaan. Mutta sanat kuolivat huulilleni — minä hengitin kiivaasti ja vaikeasti ja katsoin ikävöiden ovelle. Kreivi, joka ymmärsi levottomuuteni, poistui äkkiä huoneesta ja sulki oven perästään. Samassa kuulin minä sir Percivalin askeleet portaissa. Minä kuulin molempain herrojen kuiskaavan toistensa kanssa oven edessä, samalla kun rouva Fosco kaikkein rauhallisemmalla ja nöyrimmällä tavallaan vakuutti minulle olevansa kaikkein meidän takia iloinen, ett'ei sir Percival ollut käytöksellään pakoittanut häntä ja hänen puolisoaan poistumaan Blackwater-Parkista. Ennenkuin hän oli lopettanut selityksensä, oli kuiskaava keskustelu päättynyt, ovi avattiin uudelleen ja kreivi katsoi sisään.
"Tunnen itseni onnelliseksi, neiti Halcombe", sanoi hän, "voidessani sanoa Teille lady Glyden taaskin olevan talonsa hallitsijattaren. Minä uskoin olevan Teistä mieluisampaa saada tämä hyvä tieto minulta kuin sir Percivalilta. — Minä tulin siis sisään ilmoittaakseni vain tämän Teille."
"Mikä ihailtava hienotunteisuus!" sanoi rouva Fosco, maksaen siten miehelleen ihailuveronsa kreivin omalla tavallaan. Kreivi kumarsi hymyillen, aivankuin hän olisi saanut kohteliaisuuden vieraalta, ja vetäytyi sivulle laskeakseen minut menemään ohitsensa.
Sir Percival seisoi eteisessä. Kiiruhtaessani portaille kuulin minä hänen kärsimättömästi huutavan kreiviä tulemaan ulos.
"Miksi viivyt sisällä?" kysyi hän. "Minun täytyy puhua kanssasi."
"Mutta minun täytyy miettiä hieman yksinäisyydessä", vastasi toinen.
"Odota myöhempään, Percival — odota myöhempään."
Ei kumpainenkaan lausunut enempää. Minä olin jo päässyt portaista ylös ja kiirehdin käytävää pitkin. Kiireessäni ja mielenliikutuksissani jätin minä etehisen oven sulkematta, mutta sisähuoneen oven suljin minä heti sisään tultuani.
Laura oli yksin. Hän istui aivan huoneen perällä käsivarret hervottomina pöydällä ja kasvot peitettyinä käsiin. Hän hypähti ylös huudahtaen ilosta nähdessään minut.