"Kuinka olet päässyt huoneeseen?" kysyi hän. "Kuka on päästänyt sinut tulemaan! Eihän Percival?"
Valtaavassa levottomuudessani kuulla, mitä hänellä oli minulle sanottavana, en minä voinut hänelle vastata — minä voin vain puolestani tehdä hänelle kysymyksiä. Lauran into saada tietää, mitä alakerroksessa oli tapahtunut, oli kumminkin liian suuri vastustettavaksi. Hän toisti sitkeästi kysymyksiään.
"Kreivi, luonnollisesti", vastasin minä kärsimättömästi. "Kenenkäs vaikutus tässä talossa —?"
Hän keskeytti minut vastenmielisyyden liikkeellä.
"Älä puhu hänestä", huudahti hän. "Kreivi on alhaisin ihminen maan päällä! Kreivi on halveksittava vakooja —!"
Ennenkun kumpikaan meistä oli ennättänyt lausua sanaakaan enemmän, kuulimme me jonkun aivan hiljaa koputtavan ovelle.
Menin katsomaan, kuka se oli. Kun minä avasin oven, seisoi kreivitär sen edessä minun nenäliinani kädessään.
"Te pudotitte tämän aliseen eteiseen, neiti Halcombe", sanoi hän, "ja minä otin sen tuodakseni Teille, kun minä kaikessa tapauksessa menen huoneeseeni". Hänen kasvonsa, jotka aina olivat värittömät, olivat nyt niin aavemaisen kalpeat, että minä säpsähdin ne nähdessäni. Hänen muutoin varmat ja vakavat kätensä vapisivat kovasti, ja hänen silmäyksensä kiisivät ohitseni avonaisesta ovesta kiintyäkseen petomaisen julmasti Lauraan.
Hän oli kuunnellut ennen koputtamistaan! Minä näin sen hänen kalpeudestaan, minä näin sen hänen vapisevasta kädestään, minä näin sen hänen Lauraan kiinnittämästä katseestaan.
Viivyttyään pari silmänräpäystä kääntyi hän hiljaa pois minusta ja meni tiehensä.