Kertomusta jatkaa Wincent Gilmore, asianajaja Chancery-Lanesta.
Luvut I-IV.
Maria Halcomben jatkama kertomus. Otteita hänen päiväkirjastaan. Luvut I-XII.
Wilkie Collins.
Etevän, omintakeisen kirjailijan työ tavallisesti luo "koulun", sarjan oppilaita, jotka häntä esikuvanaan käyttäen koettavat oman kykynsä ja luonteensa mukaisesti edelleen kehittää sellaisia ansioita joiden avulla mestari on kohonnut suuruuteen ja suosioon. Mutta ainoastaan nerot onnistuvat, ja tämä onnistuminen merkitsee sitä, että he saavat jotakin itsenäistä aikaan eivätkä antaudu kenenkään jäljittelijöiksi, joskin ottavat vaikutelmia muualta ja käyttävät hyväkseen jo saavutettuja ennätyksiä. Tuollaiset "koulut" siten ovat vain vaillinaista heijastusta menneestä loisteesta; ne eivät pysty yhtenä kokonaisuutena kuvastamaan esikuvansa eri puolia, vaan ovat joko värittömien, laimeitten mukailujen tuottajia tahi kykenevät ainoastaan joitakuita erillisiä piirteitä taidokkaasti tavottelemaan.
Rappiolle joutuneena kirjallisen tuotannon haarana saa nykyhetken jännityskertomus ankaraa arvostelua osakseen. Ihan viime vuosina on tämä ala saanut suunnattoman määrän työskentelijöitä, esittämään salaperäisiä tapauksia, joiden eriskummaisen vyyhdin tekijä tavallisesti jättää salapoliisin selvitettäväksi, valiten ne silloin tietysti rikoksien maailmasta. Valitettavasti on tämä kirjallisuuden ala tuottoisa sekä kirjailijoille että kustantajille; menekki on hyvä, yleisö ilmeisesti kaipaa sellaista ajankulua. Satumme vain olemaan sellaisessa ajankäänteessä, joka edustaa heikkoa "koulua", vähäkykyistä jäljittelijäsarjaa alalla jolla mennyt sukupolvi loi parempaa. Edellisen ajan ennätyksiä ovat nämä sepittelijät pukeneet nykyhetken muotoon, ja senvuoksi on kilpatanner heidän, vaikka he kaikessa muussa ovatkin esikuvistaan jäljessä. Nykyisen ajan teknilliset kehitykset — puhelin, sähkölennätin, hyry, "langaton" j.n.e. — sekä sähkön aikakauteen kuuluva kiireisyys, joka vaatii lyhytsanaista kerrontaa, ne tekevät mahdolliseksi, että suuretkin nimet unohtuvat sellaiselta kaudelta, joka keksintöjen kautta on jäänyt kauvas taakse, kun on kysymyksessä sellainen kirjallisuuden haara, joka juuri näitä tarvitsee, välineikseen.
Yleisenä heikkoutena parhaassakin jännistyskirjallisuudessa nykyaikana on luonnekuvauksen puute. Paino annetaan pelkille tapauksille, eipä suuria välitetä edes koossapitävästä juonesta. Tämä kirjallisen tuotannon haara on siten siirtynyt kirjallisen arvostelun ulkopuolelle, vajonnut arvottomaksi ajantappajaksi, joka ei esitä eläviä yksilöitä eikä siis kuvasta ehtymättömän kirjavana vilisevää ihmiselämää, vaan yhä uudestaan ja uudestaan kertailee kaavamaisen sarjan selkkauksia, joissa henkilöitä käytellään elottomina marionetteina. Että tällainen kirjallista makua kuolettava sepittely on pahaksi, sitä ei käy kieltäminen. Mutta ainoana parannuskeinona tietysti saattaa olla vain tarjota yleisölle sellaista jännityslukemista, jolla on todellista kirjallista arvoa, joskin se samalla täyttää ne vaatimukset mitä meidän aikamme yleisö mieltäkiinnittävältä ajankululta odottaa. Tehtävä ei ole helppo. Uusimmissa kirjailijoissa ei moista mestaria löydy.
Wilkie Collinsin esittäminen suomalaiselle lukijalle johtuu siitä vakaumuksesta, että jännittävää lukemista ajankulukseen kaipaava yleisö osaa sellaisessa arvostaa sille harvinaista ominaisuutta, kirjallista ansiokkuutta. Collins ei ainoastaan ole niitä harvoja menneen polven kirjailijoita, joiden jännistyskertomukset eivät kerrontatavan suppeutumisen ja teknillisten suurkeksintöjen kautta ole vanhentuneet, vaan hän on varsinaisesti tämän kertomuslajin luoja. Ja kuten jäljittelijät aina ovat laimeampia ja vain muutamia piirteitä esikuvastaan perineitä, siten Collinsin tuotteissa yhdistyy kaikki se, mikä todellisuudessa on hyvälle jännittävälle lukemiselle oleellista. Eihän arvostelukykyisen lukijan mieltä kykene viehättämään yksistään tapauksien liuta, olkoot kuinkakin eriskummallisia; mutta tämä on nykyhetken useimpien salapoliisia ja muiden jännitysjuttujen ainoana sisältönä. Askel eteenpäin on jo se, että tapaukset liittyvät luontevasti yhteen ja että ne myöskin kykenevät herättämään hetkellistäkään todellisuuden tunnelmaa. Mutta oikeata elävyyttä ja mielenkiintoa saa kuvaus vasta sitte, kun se kykenee elävöitsemään henkilöt tarkalla sielutieteellisellä havaintokyvyllä ja johdonmukaisella luonnekuvailulla, sekä saamaan taiteellisen tyylin. Nämä ansiot ovat Collinsilla, ja vielä lisäksi se, että hän kertomustensa pohjaksi asettaa ongelmia, sielutieteellisiä tutkimuksia, yhteiskunnallisia kysymyksiä, jotka niille antavat aatteellista merkitystä.
Collins on työllänsä osottanut, että kirjallisuuden halvinkin muoto on jalostettavissa. Hän kuuluukin merkilliseen aikakauteen, joka kohotti lukuisia kirjallisuuden ja taiteen muotoja suurimpaan kukoistukseen mitä mennyt vuosisata tuntee. Valitsemansa alan vuoksi hän tietysti on tuon jakson vähimmän huomattuja miehiä. Silti hän on suuren yleisön suosikki; hänen teoksiaan leviää suunnattomina painoksina, ja kun nyt jännityskertomus on päässyt erityiseen vauhtiin, on hänenkin merkityksensä silmäänpistävämpi.
Yhdeksännentoista vuosisadan viides kymmen oli Englannin sivistys-elämässä mitä äkillisimmän loistokauden alkuna. Monilla aloilla syntyi ihan yksiin aikoihin suuri herätys, nousi neroja, jotka voimakkaalla omintakeisuudella loivat kehitykselle uusia uria. Huomattavin oli prerafaelilaisen liikkeen syntyminen maalaustaiteessa ja romaanikirjallisuuden elpyminen muutamien mestarikertojain käsissä vielä tähän päivään asti koko brittiläistä kirjatuotantoa vallitsevaksi muodoksi.
Tähän henkisten voimien vilkkaimpaan kukoistusaikaan sattuu William Wilkie Collinsin nuoruus. Syntyneenä tammik. 8 p. 1824 Lontoossa hänen ensimäiset kirjalliset vaikutelmansa ovat ajalta, jolloin Lytton-Bulwer parhaillaan kiehtoi mieliä romanttisilla rikollissankareillaan ja Charles Dickens alotti kansallisten porvariromaaniensa sarjan "Pickwick-klubin papereilla". Collinsilla oli kaikki edellytykset päästä aikansa suurkirjailijain riviin, jotka — - omituista kyllä — olivat melkein järjestään samalla taiteilijoita ja sen vuoksi oivallisia vaikuttavien kohtausten tyylittelijöitä. Hänen isänsä oli taidemaalari William Collins (1788—1847), nuorempi veli oli samalle alalle antautunut Charles Allston Collins, ja kasteessa hän sai nimensä isänsä läheisimmän ystävän, kuuluisan laatumaalaaja Sir David Wilkien kunniaksi. Hän oli siten taiteilijaverta, ja sai kasvatuksensa taiteellisessa ympäristössä, kaikin puolin kuin oli laita Englannin nykyisen suurimman kertojan Rudyard Kiplingin. 15-vuotiaana hän pääsi vanhempainsa kanssa pariksi vuodeksi taiteen kotimaahan Italiaan ja sai Roomasta puitteet ensimäiselle kirjalliselle yritykselleen. Nuoruuden kasvatus oli siten omiaan taiteellisen kirjailijan uralle.