Toiselle häntä sentään aiottiin. V. 1841 isä pani hänet oppiin Antropus & C:on teeliikkeeseen, viiden vuoden sopimuksen solmien ja Collins sai siten tuntea samaa hengettömän työn katkeruutta kuin aikaisemmin Dickens. Mutta hänkin oli kiihkeä kirjallisiin harrastuksiin, ja erittäin vaikutti häneen alussa Lytton Bulwer, jonka tyyliin hän sepitti ensimäisen kirjallisen yrityksensä "Antoninan". Tämän sai isä käsikirjotuksena lukeakseen, ja hän tajusi sen oivallisuuden niin hyvin, että paikalla toimitti poikansa vapaaksi ja lueskelemaan lakitiedettä. Itse hän heti jälkeenpäin kuoli, ja Wilkien ensimäiseksi julkaistuna teoksena ilmestyi v. 1848 laaja kaksi-osainen isän elämäkerta, saavuttaen vilkkaalla, vapaalla esitystavallaan suurta huomiota. Välillä hän työskenteli taidemaalarinakin, esittäen akatemian näyttelyssä taulun samana vuonna (1849), jona prerafaelilainen maalaaja-veljeskunta saneli suurta myrskyä herättävät opinkappaleensa. Mutta kun hän seuraavana vuonna sai tavatonta kiittelyä "Antoninan" julkaistuansa ja pian jälkeenpäin joutui Dickensin pariin, teki hän lopullisen päätöksen antautua vakinaiseksi kirjailijaksi.
Dickens oli jo päässyt siihen johtavaan asemaan, joka hänellä neljännesvuosisadan ajan oli maansa kirjallisuudessa tänä neroista rikkaana kautena. Toimittamiinsa novellilehtiin hän keräsi vakinaisen avustajapiirin, jossa Collins oli hänen oikeana kätenään. Molemmilla oli yhteistä romaanin käsittäminen kirjoitettuna draamana selväjakoisine kohtauksineen ja vaikuttavine luonnepiirroksineen, mutta kun Dickensiä eniten viehätti pelkkä keinokasten juonien kehittely eriskummallisten luonnetyyppien ja liikuttavien tunnekoskettelujen kehykseksi, tahtoi Collins luoda kasvattavaa romaanikirjallisuutta kuten ylempänä on mainittu, silti käytellen aiheitaan merkillisyyksien romanttisessa maailmassa. Hyvin he siten täydensivät toisiaan.
Aluksi ilmestyi Collinsin kynästä useita pienempiä yrityksiä, joista draama "Jäätyneellä syvyydellä" ja novelli "Sisar Rosa" ovat suomennetutkin. Ne saivat runsaasti lukijoita, mutta vasta kun hänen pääteoksensa "Valkopukuinen nainen" v. 1860 ilmestyi jatkuvana Dickensin silloisessa novellilehdessä nimeltä "All the Year Round" vallotti Collins varsinaisesti yleisön. "Valkopukuinen nainen" on epäilemättä Collinsin paras teos. "Syöstyinä salaperäisyyteen ennen ensimäisen luvun loppua, me pysymme epätietoisen jännityksen tenhossa melkein viimeiselle sivulle asti", lausuu vakava historioitsija William Francis Collier siitä. Ylipainoksena se ilmestyi Barry Cornwallille omistettuna ja meni kuudessa kuukaudessa seitsemänä painoksena kaupaksi, heti ilmestyäkseen useimmille sivistyskielille käännettynä. "Valkopukuinen nainen" on jännistysromaaniemme suuri esikuva, kuten varsinaisten pikku rikosjuttujen "Naisen haamu" tahi salapoliisikertomusten "John Jagon henki", mainitaksemme loputkin Collinsin suomennetuista pikku kyhäyksistä.
Olisi hukattua vaivaa luetella Collinsin tuotteliaan kynän lukuisia tuotteita. Riittää mainita muutamat "Valkopukuisen naisen" jälkeen huomattavimmat. "Kuollut salaisuus" (1857) on tutkielma sokeudesta. "Armadale" (1866) ja "Kainin perintö" (1888) käsittelevät kumpikin perinnöllisyyskysymystä. "Kuukivi" (1868) on "Valkopukuisen naisen" rinnalla hänen toinen pääteoksensa; kallis-arvoisen timantin ihmeellinen katoaminen on juonena ja sielullinen toiminta huumaavan lääkkeen vaikutuksen alaisena tekijän varsinainen ratkaistava. "Mies ja vaimo" (1870) kohdistuu sitä suunnatonta ihailua vastaan, jolla Englannissa voimailua harrastetaan. "Kaksi kohtaloa" (1876) käsittelee telepatiaa — ajatustensiirtoa — harvinaisella sukkeluudella ja on hänen myöhemmistä teoksistaan paras. Hänen yhteistyönsä Dickensin kanssa, novelli "Ilman menestystä", on suomennettu.
V. 1873—4 Collins Dickensin esimerkkiä seuraten teki laajan luentomatkan Yhdysvalloissa, lausuen kappaleita teoksistansa. Sieltä palattuansa hän vietti lopun ikäänsä suuressa yksinäisyydessä, miltei erakkona. Jo nuorelta ijältänsä kivulloisena hän joutui unettomien öiden lieventämiseen käyttämään opiumia, vaipui synkkämielisyyteen ja äreyteen ja piti yhteyttä muun maailman kanssa vain parin prerafaelilaisen nuoruuden-ystävänsä kautta. Hän kuoli v. 1889.
Olemme Collinsin teoksien ansioina maininneet tarkan luonnekuvauksen, aatteellisen pohjan ja todellisuudentunnetta luovan tyylin — todella ansioita, joiden rinnalla tavattoman taidokkaasti punottu jännittävä juoni on pelkkänä lisänä, kuten dramaattisen voimakkaiden kohtaustenkin sommittelu. Tämä todellisuutta uhkuva tyyli on Collinsin teoksissa mestarillinen, ja sen avulla hän suurimmatkin eriskummallisuudet loihtii niin eloisiksi eteemme, ettei lukijassa ennätä nousta epäilyksiä. Sitä saavuttaakseen hän, kuten esim. ranskalainen romantikko Prosper Mérimée, hyvin suuressa määrin käyttää teoksessa esiintyviä henkilöitä kertojina, terävällä sielullisella analyysillä jäljitellen kunkin luonteelle ja asemalle ominaisia muotoja; selostuksia, kirjeitä, päiväkirja-otteita esiintyy suunnatonta vaihtelua luovina apukeinoina. Kaikella tällä Collins saavuttaa sen, mikä muille on mahdotonta: että hänen tuotantonsa vielä on oleellisissa piirteissään vanhentumaton, ja että hänen nykyiselle aikakaudelle kovin laajat teoksensa ilmestyvät suurissa sivistysmaissa yhä uusina painoksina.
Kun Collinsin todellisiin ansioihin liittyy se seikka, että hän on merkkimiehiä sellaiselta kirjallisuuden kaudelta, johon paljon nykyisestä tuotannosta nojautuu, niin on todellakin aika saada suomeksikin hänen pääteoksensa, näytteenä siitä miten n.s. jännittävää romaania parhaiten on käsiteltävä. "Valkopukuinen nainen" on meillä uutuus joka varmaankin saavuttaa paljon mielenkiintoa ja suosiota. Sen selostus jääköön lukijan omaksi tehtäväksi; muutamalla sanalla olemme vain johdatukseksi viitanneet tekijän asemaan maailmankirjallisuudessa.
VALKOPUKUINEN NAINEN
I:NEN OSA
Piirustuksenopettaja Walter Hartrightin, Clements-Innistä, alkama kertomus.