I.
Tämä kertomus esittää, mitä naisen kärsivällisyys voi sietää ja mitä miehen kestävyys voi voittaa.
Jos lain temput voisivat varmasti selvittää jokaisen epäillyn tapauksen ja suorittaa oikeudenkäynnin vain kohtuullisesti käyttäen avukseen kullan kurjaa voimaa, niin olisivat kenties ne tapahtumat, jotka nyt täyttävät nämä sivut, saaneet osansa yleisön huomiosta tuomioistuimen edessä.
Mutta vielä on laki muutamissa, välttämättömissä tapauksissa lihavan kukkaron etukäteen palkkaama palvelija, ja siksi esitetään tämä kertomus ensi kerran tässä kirjassa. Samalla tavoin kuin tuomari muutoin olisi kuullut sen, tulee lukijankin kuulla. Ei mitään painavampaa asianlaitaa alusta loppuun esitetä vain kuuleman mukaan. Kun näiden alkusanain kirjoittaja — Walter Hartright on hänen nimensä — itse on ottanut läheisesti ja vaikuttavasti osaa tapauksien kulkuun, niin kuvaakin hän ne. Mutta kun hänen oma kokemuksensa loppuu, väistyy hän kertojan paikalta, ja toiset henkilöt, jotka voivat esittää tapahtumat oman kokemuksensa nojalla yhtä varmasti ja epäämättömästi kuin hän, lähtevät jatkamaan siitä kohdasta, johon hän on päättänyt.
Näin ollen kuvaa useampi kynä sen tapahtuman, jota me nyt käymme lukijalle esittämään, kuten lainrikoksenkin oikeudessa esittää useampi kuin yksi todistaja — samassa tarkoituksessa molemmissa tapauksissa: kuvata nimittäin asiaa selvimmässä ja puolueettomimmassa muodossaan ja esittää sarja yhteenkuuluvia tapauksia antamalla niiden henkilöiden, jotka ovat ottaneet tehokkainta osaa niihin, kunkin ajankohdassaan sana sanaltaan selitellä kokemuksiaan.
Kuunnelkaamme siis ensiksi Walter Hartrightia, 28-vuotiasta piirustuksenopettajaa.
II.
Oli heinäkuun viimeinen päivä. Pitkä, kuuma kesä läheni loppuaan, ja me Lontoon kaduilla kulkevat, väsyneet pyhiinvaeltajat aloimme kaivata pilven varjostamia viljaketoja ja merenrannalla puhaltavia syksyn raikkaita tuulia.
Mitä minuun itseeni tulee, niin oli, sanoakseni totuuden, näännyttävän lämmin kesä voivuttanut terveyteni, iloisen luonteeni ja — suoraan sanoen — kukkaronikin. Minä en ollut edellisenä vuotena hoitanut talouttani niin viisaasti, kuin minun olisi pitänyt hankkimiini tuloihin nähden tehdä, ja tämä tuhlaavaisuus pakotti minut säästäväisyyden vuoksi viettämään syksyä osaksi äitini pikku kodissa Hampsteadissa, osaksi omissa huoneissani kaupungissa.
Minä muistan aivan hyvin, että ilta oli aivan tyyni ja pilvinen. Lontoon yli lepäävä ilma oli raskaampi kuin koskaan ennen; sorina ja liike kaduilla kaikui yhä heikommin ja kauempaa. Minusta tuntui kuin elämän tykintä minussa ja Cityssä, tässä suurkaupungin sydämmessä, yhdessä laskeutuisi yhä enemmän, heikkenisi heikkenemistään mailleen menevän auringon kanssa. Minä heitin pois kirjan, jota minä olin lukenut, tai pikemmin jonka yli olin uneksinut, ja läksin huoneistani saadakseni hengittää hieman etukaupunkien vilppaampaa iltailmaa. Oli yksi niistä kahdesta illasta viikossa, jotka minä tapani mukaan vietin yhdessä äitini ja sisareni kanssa. Minä suuntasin siis askeleeni pohjoiseen, Hampsteadia kohden.