"Sinä saatat täten hänet raivoon", sanoi hän, "ja teet asemamme kymmentä kertaa vaarallisemmaksi."
Minä tunnustin totuuden — näiden sanojen masentavan totuuden mutta en kumminkaan voinut sitä myöntää hänelle. Siinä levottomuutta herättävässä asemassa, johon me olimme joutuneet, ei ollut mitään apua eikä mitään toivoa, jollemme me uskaltaneet ryhtyä äärimmäisyyteenkin. Minä sanoin sen hänelle vaikka niin lievästi kuin voin. Hän huokasi syvään, mutta ei väittänyt vastaan. Hän kysyi vain, kenelle minä kirjoittaisin toisen kirjeen.
"Herra Fairlielle", sanoin minä. "Setäsi on sinun lähin miessukulaisesi ja perheen päämies. Hänen täytyy, hän tulee suojelemaan sinua."
Laura pudisti päätänsä suruisen näköisenä.
"Niin, niin", jatkoin minä, "sinun setäsi on heikko, itsekäs maailmanmies, sen tiedän kyllä; mutta hän ei ole kuitenkaan sir Percival Glyde, eikä hänellä ole sellaista ystävää luonaan kuin kreivi Fosco. Minä en odota mitään hyvää koituvan hänen hyväntahtoisuudestaan tai harrastuksestaan sinua tai minua kohtaan. Mutta hän tekee mitä tahansa saadakseen laiskotella ja elää häiritsemättömässä levossa. Jos minä vain saan hänet siihen vakuutukseen, että hänen välityksensä tällä hetkellä pelastaa hänet muutoin välttämättömästä levottomuudesta, huolesta ja edesvastuusta tulevaisuudessa, niin saadaan hänet pakotetuksi toimimaan itsensä vuoksi. Minä tiedän, kuinka on meneteltävä hänen kanssaan. Laura — minä olen saanut kokemusta."
"Jos sinä vain saisit hänen suostumaan siihen, että minä joksikin ajaksi saisin palata Limmeridgeen olemaan hiljaisuudessa sinun kanssasi, Marian, niin luulisin minä itseni melkein yhtä onnelliseksi kuin ennen avioliittoani."
Nämä sanat johdattivat ajatukseni toiselle taholle. Eiköhän olisi mahdollista pakottaa sir Percival valitsemaan toinen kahdesta vaihtoehdosta: joko joutumaan häväistysjutun alaiseksi julkisen syytöksen takia väkivallasta vaimoansa kohtaan tahi jonkun aikaa kestävään eroon ilmoittamalla syyksi vaimon poissa-oloon käynti sedän luona? Eiköhän sir Percival suostuisi jälkimäiseen vaihtopuoleen? Se oli epäiltävää — enemmän kuin epäiltävää. Niin vähän toivoa kuin olikin kokeen onnistumisesta, oli kumminkin syytä koettaa sitä — ja minä päätinkin tehdä niin — suorassa epätoivossa siitä, ett'en tietänyt parempaa neuvoa.
"Setäsi saa tietää toivomuksesi", sanoin minä, "ja kaikissa tapauksissa tahdon minä pyytää myöskin herra Kyrlen neuvoa tässäkin pulmassa. Voihan mahdollisesti olla jotakin hyvää siitä — niin, minä tahdon toivoa, että niin tapahtuu!"
Sanoessani tätä nousin minä jälleen ylös, mutta uudelleen koetti
Laura saada minut pysähtymään.
"Älä mene luotani", sanoi hän levottomasti. "Minun salkkuni on pöydällä. Voithan sinä kirjoittaa täällä."