Minua vaivasi sanomattomasti ollessani pakotettu kieltäytymään, vaikka minä teinkin sen pitäessäni hänestä huolta. Mutta me olimme jo olleet liian kauan erillämme kaikista muista talon henkilöistä. Toivomme saada taaskin tavata riippui kenties aivan yksinomaan siitä, ett'emme herättäisi uusia epäluuloja. Oli siis oikea aika näyttäytyä taaskin levollisena ja huolettomana alakerrassa noiden halveksittavain ihmisten joukossa, jotka kenties parhaillaan puhuivat meistä. Minä selitin tämän onnettoman välttämättömyyden Lauralle ja sain hänen katsomaan asiaa samalta kannalta.
"Minä tulen takaisin, rakkahani, tunnin kuluttua", sanoin minä. "Tällä kerralla on pahin kyllä ohi. Ole levollinen äläkä pelkää mitään."
"Onko avain ovessa, Marian? Voinko minä sulkea sen sisäpuolelta?"
"Niin tässä on avain. Sulje ovi äläkä avaa kenellekään muulle kuin minulle."
Minä suutelin häntä ja poistuin. Poistuessani oli lohduttavaa kuulla, kuinka hän kiersi avainta lukossa, ja tietää, ett'ei kukaan voinut päästä sisään ilman hänen suostumustaan.
X.
Heinäkuun 5 päivänä. — Juuri kun minä tulin portaille, pölähti päähäni, että kenties olisi minunkin varovaisinta sulkea oma oveni ja minä otin avaimen mukaani. Päiväkirjani ja muut paperit olivat jo varmassa tallessa kirjoituspöydän laatikossa, mutta kaikki muut kirjoitukset olivat esillä huoneessa. Niiden joukossa oli myöskin sinetti, jossa oli tavallinen kuva, kaksi kyyhkystä juomassa samasta maljasta, sekä muutamia imupaperilehtiä, joissa kenties voisi olla jotakin jäljennöstä eilisiltaisista kirjoituksistani. Mielikuvitukseni oli niin niiden epäilyjen valtaama, jotka nyt olivat tulleet osaksi itseäni, että yksin tuollaisetkin pikkuasiat näyttivät minusta vaarallisilta — eipä suljettu pöydän laatikkokaan ollut täysin varma, jollen minä lukitsemalla oven estänyt kaikkea pääsyä huoneeseen.
Minä en voinut huomata kenenkään olleen huoneessani puhuessani Lauran kanssa. Kirjoituskaluni, joita minä olin palvelijattareni kieltänyt koskaan koskemasta, olivat tavallisuuden mukaan pöydällä hajallaan. Ainoa, mikä kummastutti minua, oli että sinetti oli pantu koteloonsa samoinkuin kynät ja lakka. Minä en ollut, ikävä kyllä, tavoiltani niin säännöllinen tehdäkseni niin; mutta kun minä en voinut muistaa panneeni sitä muuallekaan ja siis olin epävarma, enkö minä kerran lähemmin ajattelematta olisi saattanut panna sitä oikealle paikallensa, niin en minä ajatellut enempää tätä pikku-asiaa. Minä suljin oven, pistin avaimen taskuuni ja menin alas.
Rouva Fosco seisoi yksin eteisessä ilmapuntaria katsomassa.
"Se laskee edelleenkin", sanoi hän; "pelkäänpä saavamme lisää sadetta."