Hänen muodossaan oli taas tavallinen ilme ja tavallinen väri. Mutta käsi, jolla hän osoitti ilmapuntaria, vapisi vielä.
Olikohan hän jo kertonut miehelleen kuulleensa Lauran kutsuneen kreivi Foscoa "vakoojaksi"? Minun epäilyni, että hän oli tehnyt niin, minun voittamaton, mutta epämääräinen pelkoni sen seurauksista, minun vakuutukseni niiden pikkupiirteiden johdosta, joita naiset helposti löytävät toisistaan, että kreivitär, huolimatta hyvin teeskennellystä ulkonaisesta kohteliaisuudesta, ei ollut unhottanut, että hänen veljentyttärensä syyttömästi seisoi hänen ja kymmenen tuhannen punnan perinnön välillä — kaikki tuli silmänräpäyksessä ajatuksiini, kaikki pakotti minua puhumaan siinä mielettömässä toivossa, että minä vaikutusvoimallani voisin aikaansaada jotakin hyvää sovittaakseni Lauran tekemää loukkausta.
"Saanko toivoa Teidän ystävällistä huomiotanne, kreivitär, jos minä uskallan puhua kanssanne varsin kiusallisesta asiasta?"
Hän pani kätensä ristiin ja nyökäytti päätänsä sanomatta sanaakaan ja herkeämättä silmänräpäykseksikään katsomasta minuun.
"Kun Te olitte kyllin hyvä jättääksenne minulle nenäliinani", jatkoin minä, "pelkään minä kovin Teidän sattumalta kuulleen Lauran lausuvan jotakin, jota minä varsin vastenmielisesti tahtoisin toistaa ja jota minä en tarjoudu puolustamaankaan. Minä uskallan toivoa vain, ett'ette ole katsonut sen olevan sen arvoisen, että olisitte ilmoittanut kreiville."
"Minkään arvoiseksi en minä voi sitä katsoa", vastasi kreivitär nopeasti ja terävästi. "Mutta", jatkoi hän, ottaen hetkiseksi jääkylmän tapansa, "minulla ei ole salaisuuksia miehelleni edes pikku asioissakaan. Hänen juuri huomauttaessaan, että minä näytin alakuloiselta, oli minun vastenmielinen velvollisuuteni ilmoittaa alakuloisuuteni syy hänelle; minä tahdon siis suoraan sanoa, neiti Halcombe, että minä olen puhunut kuulemastani miehelleni."
Minä olin valmistunut kuulemaan, että asianlaita oli niin, ja kumminkin jäykistyin minä kauhusta kuullessani nämä sanat.
"Sallikaa minun sydämellisesti pyytää Teitä, kreivitär — ja onnistukoon minun saada kreivikin käsittämään joksikin anteeksiannoksi se onneton asema, johon minun sisareni on joutunut. Hän puhui ollessaan mielenliikutuksissaan sen loukkauksen ja vääryyden johdosta, jota hän sai kokea mieheltään — eikä hän voinut hillitä itseään lausuessaan nämä äkkipikaiset sanat. Voinko toivoa, että ne jalomielisesti annetaan hänelle anteeksi?"
"Aivan varmasti", lausui kreivin levollinen ääni takanani. Hän oli kirjastosta äänettömin askelin hiipinyt luoksemme.
"Lausuessaan nämä äkkipikaiset sanat", jatkoi hän, "teki lady Glyde minulle vääryyden, jota minä valitan — ja jonka annan anteeksi. Älkäämme palatko enää tähän asiaan, neiti Halcombe, vaan koettakaamme unhottaa se tästä hetkestä."