"Te olette kovin hyvä", sanoin minä, "Te vapautatte minut sanomattomasta —"
Minä koetin puhua enemmän, mutta hänen silmänsä olivat kiintyneet minuun; hänen kamala hymynsä, joka vain peitti muut vaikutelmat, loisti jääkylmänä ja kovana hänen leveiltä, sileiltä kasvoiltaan. Minun epäilykseni tätä rajatonta petollisuutta ja teeskentelyä kohtaan, alennuksen tunteeni, kun minä olin antautunut yrittämään lepyttää hänen rouvaansa ja häntä itseään, herättivät minussa sellaisen tuskan ja sekaannuksen, että sanat kuolivat huulilleni, ja minä seisoin aivan mykkänä.
"Minä rukoilen polvillani, ett'ette lausu sanaakaan enemmän, neiti Halcombe — minua vaivaa todellakin, että olette katsonut tarpeelliseksi puhua niinkin paljon". Lausuttuaan nämä kohteliaat sanat tarttui hän minun käteeni — kuinka minä halveksin itseäni ja kuinka vähän minua lohduttaa, että minä sallin sen Lauran takia! — ja vei sen myrkyllisille huulillensa. Ennen sitä hetkeä en minä ole oikein käsittänyt kammoani häntä kohtaan. Tämä tuttavallisuus vaikutti minuun, aivankuin se olisi ollut suurin loukkaus. Ja kumminkin kätkin minä kauhuni häntä kohtaan — minä koetin hymyilläkin — minä, joka säälimättömäsi halveksien toisten naisten teeskentelemistä, olin nyt viekkain — viekas kuin se Judas, jonka huulet nyt koskettivat kättäni.
Minä en olisi voinut säilyttää minua alentavaa itsehillitsemistäni — tämän kaikkiaan voin minä vielä tunnustaa omaksi arvontunnokseni — jos hän olisi jatkanut minuun katsomistaan. Hänen rouvansa oli mustasukkainen kuin naarastiikeri, ja tämä seikka tuli minun avukseni; hän pakotti näet miehensä kääntämään huomionsa minusta samana hetkenä, kun tämä oli ottanut käteni. Hänen kylmät, siniset silmänsä elostuivat, hänen harmaankalpeat kasvonsa leimahtivat ja muutamina silmänräpäyksinä näytti hän monta vuotta nuoremmalta kuin hän todellisuudessa oli.
"Kreivi!" sanoi hän. "Englantilainen nainen ei voi täysin arvostella
Teidän ulkomaalaisia kohteliaisuuden osoituksianne."
"Suo anteeksi, enkelini! Paras ja minulle rakkain englannitar koko maailmassa ymmärtää kumminkin niiden täyden merkityksen." Näin sanoen päästi hän hiljaa minun käteni ja tarttui sen sijaan vaimonsa käteen, jonka hän vei huulillensa.
Minä kiiruhdin taaskin portaita ylös ja pakenin omaan huoneeseeni. Jos minulla olisi ollut aikaa ajatella, olisivat varmaan minun kuvitteluni, jäätyäni yksin, tuottaneet minulle katkeraa tuskaa. Mutta nyt minulla ei ollut aikaa siihen. Mieleni rauhan ja rohkeuden onneksi ei tässä ollut aikaa muuhun kuin toimintaan.
Kirjeet asianajajalle ja herra Fairlielle olivat vielä kirjoittamatta, ja hetkistäkään viivyttelemättä istuuduin minä suorittamaan tämän velvollisuuteni.
Ei ollut monta keinoa eikä apuneuvoa, joiden valinta olisi saattanut minut ymmälle — minulla ei ollut päinvastoin kehenkään muuhun kuin itseeni turvaamista. Sir Percivalilla ei ollut ystäviä eikä sukulaisia naapuristossa, joiden apuun minä olisin voinut luottaa. Hän eli mitä välinpitämättömimmässä — vieläpä muutamissa tapauksissa vihamielisessä suhteessa niiden samanarvoisien ja yhteiskunnalliseen asemaan kuuluvien perheiden kanssa, jotka olivat paikkakunnalla. Eikä meillä ollut isää eikä veljeä, joka olisi voinut suojella meitä. Minulla ei ollut mitään muuta valittavana kuin kirjoittaa näille molemmille kirjeet — tai sitten saattaa Laura ja itseni huonoon valoon ja tehdä kaikki rauhallinen ratkaisu tulevaisuudessa mahdottomaksi salaisesti pakenemalla Blackwater-Parkista. Ei mikään muu kuin suurin vaara voinut oikeuttaa meitä ottamaan tätä viimemainittua askelta. Täytyi yrittää ensin kirjeillä — minä istuuduin siis ja kirjoitin ne.
En puhunut asianajajalle mitään Anna Catherickistä, koska — kuten jo olin Lauralle lausunut — tämä seikka vielä oli siksi hämärä, ett'emme voineet sitä selvittää, minkä vuoksi olisi ollut hyödytöntä ilmoittaa siitä lakimiehelle. Minä kuvasin sir Percivalin moitittavan käytöksen ja uudet raha-asioita koskevat riitaisuudet ja kysyin häneltä vain, voisiko Laura vedota lain turvaan, jos hänen miehensä kieltäisi hänen poistumasta joksikin ajaksi Blackwater-Parkista ja menemästä minun kanssani Limmeridgeen. Minä kehotin häntä kääntymään herra Fairlien puoleen saadakseen lähempiä tietoja tähän viimemainittuun kysymykseen nähden — minä vakuutin hänelle kirjoittaneeni Lauran suostumuksella ja lopetin pyytämällä, että hänen tulisi toimia Lauran nimessä, mikäli hän vain voisi ja niin pian kuin mahdollista.