Sitten kirjoitin minä kirjeeni herra Fairlielle. Minä vetosin häneen niillä sanoin, kuin minä mainitsin jo Lauralle soveliaimpana saadakseni hänet heräämään välinpitämättömyydestään, ja suljin mukaan jäljennöksen asianajajalle kirjoittamastani kirjeestä näyttääkseni hänelle, kuinka vakava asia todellakin oli, sekä esitin matkamme Limmeridgeen ainoana keinona estääksemme sitä vaaraa ja ikävyyttä, joka nyt uhkasi Lauraa, vastaisuudessa sotkemasta sekä häntä että hänen setäänsä onnettomuuksiin.
Lopetettuani kirjeeni, sinetittyäni ne ja kirjoitettuani osoitteet niihin, otin minä ne mukaani Lauran huoneeseen näyttääkseni, että ne nyt olivat valmiit.
"Onko joku häirinnyt sinua?" kysyin minä hänen avatessaan ovea minulle.
"Ei kukaan ole koputtanut", vastasi hän. "Mutta minä olen kuullut jonkun käyvän eteishuoneessa."
"Miehenkö vai naisen?"
"Naisen, minä kuulin selvään silkkihameen kahinan."
Kreivitär oli varmaankin hiipinyt eteishuoneessa. Se paha, minkä hän voi tehdä omin neuvoin, oli vähäinen. Mutta sitä pahaa, jonka hän voi aikaansaada miehensä nöyränä kätyrinä, ei suinkaan ollut syrjäytettävä.
"Kuulitko sinä, mihin tämä henkilö meni poistuttuaan sinun eteishuoneestasi?" kysyin minä. "Kulkiko hän käytävää eteenpäin?"
"Kyllä. Minä olin aivan hiljaa ja kuulin aivan selvään hänen askeleensa."
"Mihinkä hän meni?"