"Sinun huoneesi eteen."
Minä mietin taasen. Itse en ollut kuullut kerrassa mitään. Mutta minä kirjoitin innokkaasti kirjeitä ja minä kirjoitan aina raskaalla kädellä ja kovalla kynällä, joka jotenkin äänekkäästi raapii paperia. Oli enemmän uskottavaa, että rouva Fosco olisi kuullut minun kirjoittavan, kuin että minä olisin voinut kuulla hänen silkkihameensa kahinan. Tämä oli kumminkin uusi syy, jos minä olisin tarvinnut jotakin enempää, mikä ehkäisi minua panemasta kirjeitä eteisessä olevaan postilaukkuun.
Laura näki minun olevan miettiväisen. "Onko vieläkin vaikeuksia", sanoi hän väsyneesti, "vielä vastuksia ja vaaroja?"
"Ei mitään uusia vaaroja", vastasin minä. "Mahdollisesti muutamia pikku vastuksia vain. Minä ajattelen vain, miten parhaiten voin jättää molemmat kirjeeni Fannyn käteen?"
"Sinä olet siis todellakin kirjoittanut ne? Oi, Marian, minä pyydän, ett'et heittäytyisi mihinkään vaaraan."
"Ei, ei — älä pelkää. Annapas katsotaan, mitä kello nyt on."
Kello oli neljänneksen yli 5. Minun pitäisi ehtiä mennä kylässä olevaan majataloon ja palata takaisin ennen päivällistä. Jos minä viipyisin iltaan, en minä kenties keksisi taas sopivaa tilaisuutta poistua huomaamatta talosta.
"Lukitse ovi, Laura", sanoin minä, "äläkä ole levoton minun tähteni. Jos kuulet jonkun kysyvän minua, niin sano vain avaamatta ovea, että minä olen mennyt kävelemään."
"Milloin tulet takaisin?"
"Varmaan ennen päivällistä. Rohkeutta, rakkahani! Huomenna tähän aikaan on sinulla terävä-älyinen ja rehellinen asianajaja. Herra Gilmoren liikekumppanin täytyy lähinnä herra Gilmorea itseään olla meidän parhain ystävämme."